Bemmikuskit, ja niiden rumat naamat

Tiedän että on yö, kun saavun kotiini pimeään, mutta blogia pitää kirjoittaa silloin, kun se tuntuu oikealta. Nähtävästi Mansesterin keskeisin vaikutus on Martti Syrjän lyriikka, jota en lainkaan osaa väheksyä. Eräs pieniä arkipäiväisiä ärsyttäviä ei-turkulaisia piirteitä olen myös havainnut. Ei riitä, että joka neljäs päivä on vituttavan sateen lisäksi myrsky, joka pistää ns. hyvään hintaan ostetun sontsasi korjauskuntoon, vaan taivaalla on pakko suhahdella vitun viimeisiä hävittäjiä tiuhaan tahtiin. Korviin sattuu. Tahtoisin ampua yhden tai muutaman alas ja seurata reaktioita Tänään murrosikäisen pojan hyvin realistiseksi havaittu yh-fantasia meni palasiksi. Yh palasi tanssimasta kotiin kera jäykähkön oloisen keski-ikäisen ruman miehen, jonka kädenpuristus oli ehkä omaani tällä hetkellä vastaavaa luokkaa - minun täytynee aloittaa taas hauiskäännöt, joiden vaikutus puristusvoimaan on kaikille tuttu - ja jäi sinne "spekuloimaan vielä hetkeksi". No, enhän minäkään täysin tyhmä ole. Ilta edennee kaavalla kaksi, ehkä kolme lasia punaviiniä, ilman kummempia kiusallisuuksia "panee", tupakille. Kaavaan kuuluu nuorten miesten genressä vielä toisto ilman punaviiniä, mutta keski-ikäisen sedän ollessa kyseessä jätän toiston mahdollisuuden spekuloinnin sikseen. Alhaalla oven edessä näen valkoinen bemmin. Mitään fambly mania ei sentään ole luvassa, muuten pojasta, siitä murrosikäisestä, voisi tulla työtön. Tämä kaikki oli jokseenkin odotettavissa, ja merkit olivat nähtävissä, mutta murrosikäinen poika on murheen murtama. Ei siksi, etteikö fantasioiden murtuminen kuulu olennaisesti kasvamiseen, tai siksi että asia olisi ollut muutettavissa varhaisella rohkealla puuttumisella, vaan siksi että vastaavanlaiseksi sedäksi tuleminen on vain todennäköistä, mitä poika ei tällä hetkellä kykene sulattamaan maailmankuvaansa. Sulattaminen tapahtuu vasta sitten, kun asialle ei ole enää tehtävissä mitään. Bussimatka ghetosta on jälleen yksinäinen ja mietteliäs. Täysin turhaan ostettujen suklaan ja tupakan yhdistetty tuoksu tekee pojan nostalgiseksi. On olemassa jo postvasaramäkeläistä nostalgiaa.

Vaikka olen syvästi allapäin murrosikäisen pojan kohtalosta, olen virkistäytynyt ajatuksella, että ikävä puurtaminen saa mahdollisesti vuorokauden mittaisen välibreikin, joka sisältää myös viihdettä. Viihteen laatu on vielä auki. Todennäköisesti luvassa on sitä "ihanjees" laatua, mutta mahdollisesti sitä parasta laatua. Lopputulema riippuu luultavasti karmasta. Harvat ihmiset pitävät minua millään tasolla uskonnollisena, mikä sinänsä on groteski, mutta sosiaalisesti minulle edullinen harhaluulo. Karma on kuitenkin minulle läheinen käsite sikäli, kuin olen sen muotoillut. Jokseenkin tiivistettynä tekemäsi hyvä tulee jossain vaiheessa takaisin, ja tekemäsi paha lyö sinua perseelle. Käsitys ei oikeastaan edes ole uskonnollinen, sillä siihen ei ole liitetty minkään korkeamman voiman tai vastaavan läsnäoloa, lukematta kuitenkaan pois sellaisen mahdollisuutta. Lähinnä karma on päänsisäinen jäsennystapa, jossa kielteiseksi kokemasi teot kasaantuvat odottamaan oikeutettua rangaistusta hyvyyksien tehdessä lopulta vapaaksi ja autuaaksi. En oikein osaa perustella, miksi tähän naiivisti uskominen helpottaa elämääni eli on oikeutettua, mutta tällainen ominaisuus saattaa säästää minut valkoisen bemmin omistamiselta, tai sen vitun Audin. Itsehän en pidä Audi-kuskeja minään, toisinaan autokuskeja yleisesti kyllä. Joka tapauksessa täällä blogissa annettu lupaukseni avata jälleen yhteyksiä on ollut tähän saakka kusetusta, minkä koen aiheuttavan pahaa karmaa. Totesin näin jo päivän tapahtumista. Teon tekemisen objektiivinen hyvyys tai pahuus ei vaikuta asiaan lainkaan, kun koet tehneesi vääryyttä. Tosin 'objektiivinen hyvyys tai pahuus' on tässä vain kovasti konventionaalinen käsite, jota et ainakaan sinä kykene määrittelemään. Asialle olisi pitänyt tehdä jotain jo luvatessa. Lupausta ennen olen tämän velvollisuuden välttänyt sillä järkiperäisellä perusteella, että yhteydenotolla olisi mielentilaani järkyttävä vaikutus. Liian pitkän ajan jälkeen yhteydenotto tiettyihin ihmisiin on vain tuskaa. Huomenna, huomenna, sanovat laiskat ihmiset, oikeasti heitä pelottaa. Jotain on kuitenkin tehtävä ennen tulevaa koitosta ja sitä seuraavaa viihdettä, muutoin molemmat tulevat varmasti päättymään ikävästi.

Olen saanut taitavasti pakoiltua karmakasta vastuutani vedoten kiireeseen. Ilmeisesti koen kasvatuksen historialliset ja filosofiset lähtökohdat niin tärkeiksi (olen muuten oppinut mielekästä uutta, tekstiä luvassa), että junnuLeiffin yhden miehen keisarikunnan totalitaristinen johto on päättänyt julistaa poikkeustilan. Tämä tarkoittaa että kaikki toiminta mikä ei suoraan tai välillisesti edistä tässä tapauksessa kasvatustieteen perusopintojen omaksumista, on tarpeetonta toimintaa. Valtion toisinajattelija, jonka teesin mukaan sosiaaliset suhteet edistäisivät pyrkimystä dramaattisesti, mukaillen analogiaa valtionuskonnosta, karman laista, on likvidoitu toistaiseksi (vinoleuoille pähkinä : mitä tarkoittaa "likvidoitu toistaiseksi" ?). Kelvollisen aineksen suorituskykyä on päätetty nostaa lopettamalla kemikaalien saannin rajoittaminen. Naapurivallan sotaveteraanisankarit höökipillereineen ovat tulleet selkeästi ihailluiksi tässä hiirenpaskavaltiossa. Natsitkin kiskoivat piriä, niin kai nykyäänkin. Umpikuja tulee kuitenkin pian vastaan. Toivo muutoksesta elää. Jos jenkeissä, niin miksei Leiffin keisarikunnassa?

PS Osin edellämainitusta johtuen päätin, etten kirjoita typerää mediakasvatusblogia tänne enää. Uusien reunaehtojen synnyttämä asiatyyli ei sovi tänne, en saavuta kirjoittamisella enää opintopisteitä, eikä kirjoittaminen tänne selkeästikään pidä minua missään aikataulussa.

Day for an heroes

Tänään koin bulimisia oireita pitkästä aikaa. Kiinalainen seisova pöytä vain houkuttelee liiaksi syömään yli oman tarpeen. Köyhyydessä selvästi riutuneen mahalaukun venyttäminen oli ns. kipeää. Täytyy opetella pitämään laukku kuosissa venyttämällä se äärimmilleen ainakin viikottain. Legendojen mukaan mahalaukku voi kasvaa semmoiseksi koripallon kokoiseksi. Tämä ei välttämättä ole kovin mukavaa vihanneksilla ja soijarouheella. Yksi hyvä syy lisää mennä kiikkuun. Tänään on itsemurhaajien muistopäivä. Umpikujaan ajaudutaan yleensä pätevistä syistä, kuten telkkarista ei tule mitään, iPodisi käännettiin, naiset ovat ikäviä. On aina yhtä mukavaa vatvoa että mitä jos liittyisi arvon lusikanviskaajiin. Jos minulla olisi sellaiseen taipumus, raja olisi luultavasti ylitetty jo minuuttia sitten. Vinkkinä lukijoille, joiden mentaliteetin tunnen, häkämyrkytys on ehkä kivuttomin. Kuukahdat vain sijoillesi. Paljon jänskempää on kuitenkin katsoa paljonko vielä voi mennä vikaan, ehkä jonain päivänä jokin ehkä onnistuu myös. Pitäisi olla ehkä enemmän uskallusta kokeilla, mitä tapahtuu jos ylittää vähän rajojaan. Senhän tietää, että mikään ei ole niin pahasti kuin ekana luulee. Kielteinen palaute on monelle vain seinä. Toivottavasti an heerokset ovat löytäneet tekonsa jälkeen jotain uutta. Vitutushan on varmasti suunnaton jos kiikkuunmenosta seurasikin ihmisen järjen toiselle puolelle menevä olemattomaksitulo

Tällä hetkellä mentaliteettini ei kuitenkaan ole tämä. Minulla on kiire tehdä miljoonia kouluhommia. Normaalisti niin laiskana tunnen kuitenkin kouluhommat velvoittaviksi, erityisesti tarhansedän tulevan tehtävän, sillä olen nyt nähnyt millä tolalla tarhat ovat. Pakkosyöttöä ei ole enää ollenkaan vaikea kuvitella. Stressin tarpeellisuus on sivuseikka. Teen jokatapauksessa yötöitä tänään, ja kadun huomenna. Kunnianhimoinen tavoite vieroutua päihteistä kusee tässä tilanteessa kintuilleen. Tietäen että tilanne ei ole muuttumassa ennen joulua, jos silloinkaan, jatkan tässä lohdullisessa kierteessä. Ainakin näen öisin kauniita unia. En todellakaan jaksa enää ihmetellä ns. vahvempien aineiden käyttöä. Voisin pitää jopa mielekkäänä vetää loppuvuoden pirillä, nyt kun kahvikin toimii jokseenkin huonosti. Pirin käyttö ei tietenkään kykenisi korvaamaan kahvin käyttöä, sillä ajatus lakkaa kulkemasta oitis kofeiinin puoliintuessa kehossa noin kuuden tunnin välein. Tietäen kuitenkin roinan hinnan, ja korkean kynnyksen alkaa veljeillä minkään säätäjien kanssa, on tämä tietysti vain spekulointia. Sen lisäksi en osaa yhtään sanoa, miten kyseinen sotku minuun vaikuttaisi. Tietysti on olemassa jotain paljon parempaa, kuin mikään huume. Luonnollisen välittäjäainekierron aikaan saaminen mukavilla kokemuksilla saisi stressin unohtumaan minuuteissa, mutta typerä ihmismieli pitää järkevänä taistella turhaa taistelua sen sijaan, että lähtisi tiettävästi työlääseen hankkeeseen tehdä uusia tuttavuuksia. Historiaa ei voi muuttaa, ilmaisi Ruupertti asian terävästi. Vasaramäkeläisen kasvatuksen vaikutus antaa oman lisänsä nature vs. nurture-kiistaan. Kaikki aiemmat kokemukset on mahdollista saada järkiperäisesti jokseenkin hallintaan, mutta tietyt vahvat tunteet säilyvät vaikuttaen elämään hankaloittavasti. Niin, jos ei uskalla käydä pyytämässä ilmaista kakkua, niin millä vitulla tutustut uusiin ihmisiin?

PS huomenna olen mahdollisesti kolme luentopäiväkirjaa myöhässä. Tätä priorisointia tulen varmasti katumaan.

Nekala is in fact negala !

Walla

Mukavaa ekskursiontuntua on vihdoin ollut nähtävissä odotettavasti kankean kopissaelämisalun jälkeen. Keittiömestarin taitoihini alan olla jo tyytyväinen. Lohimedaljonkia, aiolia, lohkoperunoita. Luonnonlääkitysmenetelmiäkin on kokeiltu tehokkaasti. Äitien huostasta (äitejä minulla on ollut monia, eikö sinulla ole?) lähteminen ei ollutkaan yhtä kivuliasta, kuin olisi osannut odottaa. Tutustuin jokuseen uuteen ihmiseen, joiden kera vietin mukavia hetkiä psykoaktiivisten aineiden, ei vähimpänä kofeiinin, myötävaikutuksesta. Olkoonkin että tutustumiset jäivät pinnalliselle tasolle, jostainhan on aloitettava, opin kanssakäymisestä paljon uutta, erityisesti sen varjopuolista. Streittarille olkoon tiedoksi, että päänsisäisillä päihteillä, jotka vääjäämättä kuuluvat myös kemikaalittomaan täysipainoiseen elämään, on myös sivuvaikutuksia. Tässä, erään kanssakäymistripin vaiheessa havaittavissa on kuumotusta, pahoinvointia, tärinöitä ja mystistä ikävää oloa. Mieleeni muistuu eräs ilta, jonka oireet olivat samanlaiset ja lopputulemana kohtuullisen yksinäinen matka Hervantaan. Diagnoosi oli akuutti nikotiinikofeiinimyrkytystila. Tällä kertaa tätä diagnoosia ei voi soveltaa.

Jepjep, olen lukenut toisen tekstiä. Typerä teksti, joka kuohauttaa, kielii ehkä käytöshäiriöstä, mutta mahdollisesti harmittomammin valikoivasti herkästä ihmisestä. Uskoakseni teksti ei ollut minulle henkilökohtaisesti suoraan suunnattu, mutta empatiani, tai jokin muu hyvin relevantti sivistyssana heräsi, josta seurauksena edellä kuvaillut fysiologiset oireet. Tosin viimeksi tunsin myös jonkin verran puolustuskyvyttömyyttä, mutta sellainen tunne on selkeästi kuolemassa minusta. Oletettavasti syynä on vähäinen altistuminen tilanteille, joissa tunnen puolustuskyvyttömyyttä, mutta on olemassa myös häviävän pieni mahdollisuus että olen kasvanut taas hieman. Empatia on kummallinen juttu. Se on se asia, jolla erotan itseni muista nykyisistä, tulevista ja entisistä nice guy-syndromisteista. Kykyni empatiaan on siis luonnollisen korkea, muiden genreenkuuluvien ollessa lopulta vain itsekeskeisiä kusipäitä, jotka yrittävät ottaa ominaisuuksistaan hyödyn. Sitten huomaat oman empatiasi lopulta rakentuvan yhtäläisen itsekeskeisille lähtökohdille. Kusipäisyyden lisääntymisen myötä empatia näennäistyy. Hyvää synteesiä ihmiseksikasvamiseen etsitään yhä.

All in all, johonkuhun ei ole pidetty yhteyttä. Se, ettet pidä yhteyttä ihmisiin, joita pidät ystävinäsi, on minusta lähtökohtaisesti vittupäistä toimintaa. Täten sinua ystävänään pitävät ihmiset, joihin et pidä yhteyttä, saattavat pitää sinua kusipäänä. Yhteydenpitämättömyyteen reagoiminen vaihtelee jokusen. On ihmisiä, joita pidän ystävinäni, vaikka en ikinä kuulisi heistä. En halua sanoa, että syy on historia, mutta kun näin todennäköisesti on. Toisaalta välimatkat ja tilanteet, ts. olosuhteet antavat vain anteeksi, myös tällä digihuumeiden aikakaudella. Korkea kynnys kutsua ihmisiä ystäviksi maksaa itsensä toisinaan takaisin. On myös ihmisiä, joilta odotat jonkinlaista yhteydenpitoa, jonka puutteessa koet vieraantuneesi heistä, ja mahdollisesti otat itse yhteyttä. Sitten on ne, jotka eivät pidä yhteyttä. Nämä ihmiset koen kusipäiksi, enkä siis ota mahdollisesti itse yhteyttä. Nämä asetelmat tietysti vaihtuvat päässäni mielialani mukaan ainakin vuorokauden välein ensimmäistä ryhmää lukuunottamatta. Tasoja on tietysti useampia. Lopulta on näitä, joihin en pidä yhteyttä erinäisistä syistä, jolloin otan riskin, että minua saatetaan pitää kusipäänä. Usein yhteydenpidottomuudelleni on jollain tasolla perusteltuja syitä. Mene siis itseesi ! Osittain kaksi viimeistä ryhmää voivat toki olla päällekkäisiä. Tällainen tilanne syntyy esimerkiksi silloin, kun molemmilla on kohtuullisen korkea kynnys ottaa yhteyttä, mikä synnyttää myös tarpeettomia kusipäisyyden tunteita. Typerä suomalainen nöyryysmentaliteetti on kääntynyt nöyryydenvälttämismentaliteetiksi. Yhteydenpito on nöyrää, mille kaikki yhteydenottopelailut rakentuvat. Tunnen suunnatonta antipatiaa tarpeetonta pelailua kohtaan. Täten ottanen opikseni, käännyn tietoisesti takaisin kulkemalleni nöyräpolulle, ja otan ihmisiin yhteyttä. En mielelläni ota riskiä, että minua pidetään kusipäänä. Tietysti on tarkkaan valikoitu, keiden mielipiteistä oikeastaan välitän. Nöyräpolun tietoinen valinta muuttaa polun luonnetta hieman. On tietysti mahdollista, että se on silti nöyrää. Ehkä finaalinen motivaattori on raakata oikeat kusipäät vääristä. Suosittelen puhelimeen vastaamista. Jos joku tuntee puhelunsoiton jälkeen kokeneensa vääryyttä, kehottakoon minua syömään paskaa.

Jotenkin yliopistomaisesti keskimääräistä älykkäämmät, joskin ohjatut keskusteluverkostot ovat avautuneet silmilleni. Kyseinen verkosto odottaa näennäisesti materiaaliani, mutta en jaksa kuumottaa. Kuumotuksen väheneminen vaikuttaa myönteisen todelliselta. Tentti, tieteellispaskallisen tekstin ja kropelon käsiksen kirjoittaminen painaa päälle mutta kaikki hoituu, kuhan syyään eka. Eräässä opiskeluthreadissa viskasi joku neljännesretorisen kysymyksen, miksi netti on täynnä narsistista itseilmaisua. Kiire tuli perustella miksei kirjoittamani ole narsistista itseilmaisua. Tämähän on sarkasmia, vitun pölvästit (kuvitteellisen yleisön puhuttelu on narsistisen itseilmaisun äärimuoto) ! Luultavasti useimmat eivät hae itseilmaisulleen suunnatonta yleisöä, vaan pyrkivät ilmaisemaan matalan kynnyksen kanavalla jotain lähipiirilleen. Itseilmaus vaatii jonkun kanavan jolla purkaa, se on toisinaan elintärkeää. Siispä kirjoitan ensin itseilmauksellisen tekstin, ja vasta toisena opiskelun vaatiman tekstin. Viisaampaa voisi olla yrittää itseilmaista tärkeimpiä tuntojaan suullisesti. Go figure. Minulle ensisijainen tarkoitus narsistiseen itseilmaisuun on kehittää jokseenkin omaperäinen tyyli kirjoittaa sillä narsistisella luulolla, että jonain päivänä kirjoitan tärkeää tieteellistä puskatohtorintekstiä, kasvattelusta tietysti. Samaan tarkoitukseen palaute ei olisi täysin perseestä. Kiitos niille, jotka sitä jaksavat antaa (kaikista luuloista huolimatta minulla on elävä yleisö, minkä uskottavuutta vakuuttelu tuskin auttaa).

Eilen koin myös hulppean skenaarion, jollaista en enää uskonut kokevani. Minut käännettiin huudillani kotibileiden ovelta. Ehkä kahdenkymmenen iässä tällainen tapahtuma ei enää ole ylitsepääsemätön, saatan nykyisin keksiä parempaakin tekemistä, kuin kuunnella tuntemattomien lasten kanssa metallia jonkun mutsin kellarissa. Tapahtuma oli kuin toisinto vaskun poikien historiallisista illanvietoista, siltä lyhyeltä ja hyvin vaietulta ajalta, kun seurassa liikkui myös tyttöjä. Pojat eivät tahdo jo valmiiksi epätodennäköisille apajilleen muita poikia, uskoisin. Ymmärsin heitä jonkin verran. Pojille olisi silti pitänyt sanoa, että negaaminen on vain väsynyttä, ja maailmassa oleminen edellyttää ainakin jollain tasolla sosiaalisuutta.