Väliaikaraportti ja välitavoitteiden kriittinen reflektio

Otsikko viittaa tietysti suureen ekskursioon, aikaan, joka alkoi suunnilleen siitä mihin elämäkertani loppui. Tämä yhä etenevä ajanjakso on osoittautunut näennäisesti muusta elämästä irtonaiseksi ja nimitykseltään harhaanjohtavaksi, mutta koen silti tarpeelliseksi tehdä jonkin sortin välitilinpäätöksen. Vaikka vuosikaan ei ole ihan ohi, olisi varmaan tärkeää puida myös koko vuosi. Teen nähtävästi paljon summaamista, ja joku saattaa ihmetellä että vittuakos summaan mitään, kun täyttömateriaaliakin on vain nimeksi. Tulee kuitenkin pitää mielessä, että julkaistava materiaali sisältää lopulta vain neljänneksen summattavista kokemuksista. Tärkeä funktio on myös verrata kulunutta vuotta edelliseen, jota hypetin parhaaksi ikinä tekstissä, jota ei oletettavasti enää ole.

Tekstinluomisen esikuvani Tuukka Virtaperko on alkanut tehdä blogillaan jotain, mitä minä pyrin tekemään Ehkä se kertoo setä T.V.P.n tulleen samankaltaiseen tilanteeseen kuin minä itse. En sano tietäväni mitä oikeasti tapahtuu, mutta maailmankuvaani liittyy oletus, että jos järkevä ihminen ei saa tarkoituksenmukaisesta toiminnastaan riittävää tunnustusta, varsinkaan sosioemotionaalista, alkaa turhautuminen. Seurauksena on todella ennennäkemätöntä narsistista itseilmaisua, jonka jälkeen siirrytään metablogistiselle tasolle, ja vittuillaan sille. Kukaan järkevä ihminen ei vakavasti voi kirjoittaa narsistista itseilmaisua. Narsistinen itseilmaisu käsitteenäkin on jotain pompöösin luokkaa (viite sinne toiseen blogiin !!). Onkin järkevämpää käyttää käsitettä ”tunteista puhuminen ja niiden käsittely”. Tunteista puhuminen oli joskus tarkoitukseni, mutta suunta on muuttunut, näyttäisin menevän ikään kuin ristiin tämän paremman blogin kirjoittajan kera. Tunteista puhuminen miehen tapauksessa ei ole muodissa, mutta on erityisen ei-sosiaalisesti hyväksyttävää. Tai on se hyväksyttävää, mutta b-miehen leima on armoton. Seurauksena hra T.V.P. on jollain tasolla ottanut käyttöön ns. pilluretoriikan, minkä myös avoimesti myöntää. Erittäin kullanarvoinen huomio oli, että kun orientoituu siihen, ettei saa pillua, alkaa kyseinen toiminta suivia. Pillunsaamisen käsitteen on siis tarkoitus kattaa kaikki ne kivat lieveilmiöt, jotka liittyvät itse pillun saamiseen. Itse voisin alkaa puhumaan kaikesta kivasta mutta enemmän tai vähemmän häpeiltävästä touhusta pillun saamisena. Kiskaisin heroiinia, eli sain pillua, haistelin kenkiä eli sain pillua, leikin paskalla ts. sain pillua etc.. On kai käynyt myös ilmi että ekstroversio ja älykkyys eivät voi kulkea käsikkäin kovin korkealla tasolla. Täydelliseksi ihmiseksi luonnehdittiinkin henkilöä, joka kykenee paskanpuhumiseen kuin amis yhtäläisesti, kuin kykenee suuriin analyyttisiin toimituksiin ja niistä puhumiseen. Nämä kaksi ominaisuutta näyttäisivät päässäni sulkevan toisensa pois syystä, että introvertti tapaus ajattelee sanomistensa seurauksia liian pitkälle, jolloin tilanne menee ohi, tai muutoin varoo sanomisiaan. Oho, Tuukka Virtaperko on taas saanut oman kappaleensa. Tiivistettynä T.V.P.n blogi tekee luonteeltaan muutosta, mikä avaa uutta ulottuvuutta taiteilijan nupin sisään. Enhän ole koskaan ymmärtänyt itse taidetta erityisemmin.

Maailmalla ei mitään uutta. Kommunismi, sosialismi, mutta myös vasemmistolaisuus ovat rumempien väitteiden mukaan kuolemassa kaikki. Ei voi tietää, mutta luulen ainakin lievempien muotojen nostavan päätään, sillä vallitseva raaistuva maailmantilanne vastaväitteistä huolimatta kärjistyy jossain vaiheessa tasolle, jolla on pakko vaihtaa suuntaa. Hautamäkeläisen koulukunnan vasta-argumentti tälle tosin on, että ”sodassa ihminen kehittyy kaikist parhaiten, elipitäis olla ikuinen sota. Koulut pitäis poistaa, ja tilalle propagandaa”. Hautamäkeläinen koulukunta vastustaa tosin kiihkokapitalismia, kumma juttu. Vastavasta-argumentin sanoiksipukeminen on vielä työn alla. Hampuusien asianajo näyttää jatkuvasti toiveikkaammalta, joskin takaiskujakin tulee jatkuvasti. Media alkaa pikkuhiljaa päästämään yhä neutraalimpaa ajattelua, mikä voisi olla puoli voittoa. Myös kolmikymmensivuisen HEM-koti-tutkielman arvostelua odotetaan kieli pitkällä. Tehdäänkö talot jatkossa hampusta? Pääongelmana näkisin yhä katuhampuusin eli kannabisaktivismin imago-ongelman. Samoin kuin muutkin rummunlyöjät, myös kannabistit ovat likaisen työtävieroksuvan hipin, eli marginaalisen näköisiä. Kyllä, myös kunnon nuoret kannattavat ihmisoikeuksia, vapaata tilaa, Nyt, ja hampun dekriminalisointia, mutta vain likaisimmilla henkilöillä on aikaa ja varaa tuoda asia ilmi. Spurgutkin saisivat enemmän huomiota, jos he eivät haisisi paskalle ja ilmaisisivat asiansa selkeästi ja rauhallisesti. Tällöin he eivät tosin olisi spurguja ollenkaan. Aktivismin ongelma yleensä on myös, että järkevien argumenttien retoriikka hukkuu räyhäämisen alle. Jos räyhäämisellä koskaan saadaan uskottavuutta aikaan, tulee mellakoitsijoita olla hieman enemmän kuin noin 100. Tällöin puhutaan kapinasta, tai onnistuneessa tapauksessa vallankumouksesta. Yleensä tässä tapauksessa vallitsee myös vastaräyhääjät, eli vastavallankumoukselliset, jolloin minkään vallitsevan saavuttaminen ei oikein onnistu.

Mutta entäs minun oma vuoteni! Se todella oli viimekertaista parempi, mikä on kohtuullisen uskomatonta. Jos ensi vuosi on vielä parempi, voin ehkä alkaa elää ns. normaalin ihmisen elämää. Kriteerinä hyvälle vuodelle oli tietysti pillun saamisen frekvenssi (refer above), sekä mahdollisuudet toteuttaa ja kehittää itseään. Kuulostaa melkein normaalin ihmisen perusedellytyksiltä! Olen edelleen vakuuttunut, että vapaus vaikuttaa omiin asioihinsa ja sitoutumattomuus mihinkään muuhun kuin itseensä oli tämän hyväksikoetun vuoden takana. Luultavasti se kuuluu juuri tämänikäisen miespuolisen kehityskaareen. Kaikille itseensä väsyneille voin suositella vain irtiottoa, mahdollisuutta nähdä asiat tyhjäntoimittajan näkökulmasta. Vapauden karistua – ihmeellistä, että yliopisto voi rajoittaa vapauttasi, mutta niin tekee kai mikä tahansa rahoituksesi lähde – kokemukset ovat muuttuneet kielteisemmiksi, mutta yleiskuva koko vuodesta on pysynyt kohtuullisen myönteisenä. Ehkä ensi vuoden tavoitteisiin kuuluu yhdistää individuaalin vapaus ja yhteiskunnallinen vastuu tasapuolisesti kummankaan kärsimättä. Tavoitteena tämä kuulostaa utopialta, mutta kaikki mitä pidän todella hyvänä, on minulle utopiaa. Olen nähdäkseni siirtynyt muutoinkin puolittaisen itsenäisyyden vaiheeseen. Kotona asumisesta ei enää tulisi pitkällä aikavälillä yhtään mitään. Itse ekskursion, tai ”projektin” osalta homma kusee siis reisille. Projektin sekundaari tarkoitus ryhii ikävästi primaaritarkoituksen ohi. Hyvältä näyttänyt ekstroverttisuuden kehitys näyttää taittuneen. Kilpailumentaliteetti tuntuu iskevän näennäisestikin kilpailullisessa ympäristössä ja kuumotus jo valmiiksi tiukasta toimeentulosta on hirveä. Ehkä en ole kouluoppimiseen soveltuva. Minulle koulun tulisi olla sellainen kuin kasvattelu-utopistit ovat funanneet. Homma onnistuisi varmasti paremmin, jos minulla olisi taskut täynnä vararahaa, mutta vararahan haaliminen vaatii työtä, jota en voisi kokea mielekkääksi. Tässä näen ikävän syklin : jos minulla olisi rahaa, voisin keskittyä pillunsaamiseen (yhä, refer above), jolloin saisin voimia tehdä typerää sekundaarityötä, mutta koska teen epämielekästä sekundaarityötä, eli en saa pillua, eli en jaksa sekundaarityötä eli elän köyhyydessä. Seurauksena elämäni on kaikin puolin ikävää. Ensi askel syklin katkeamiseen on jo havaittavissa. Olen vieroutunut kofeiinista siinä määrin, että tänään kyseistä ainetta nauttiessani toivotut vaikutukset ilmenivät sen sijaan että vieroitustärrät pysyisivät poissa. Se tarkoittaa luontaisen vireyden mahdollista vähittäistä palaamista. Asiat, joita typerien käsitteiden viljelyn ohella opin, ovat seuraavat : asioilla on tapana järjestyä, ihminen voi kehittyä ja muuttua dramaattisestikin missä elämänsä vaiheessa tahansa, itsevarmuus on vahvasti yhteydessä melkein kaikkeen. Olisin voinut kai oppia jotain tähdellisempääkin, mut naa. Hyvää ensi vuotta.

Edellisistä teksteistä tuli muuten arvosana 4. Se on aika hyvä

You're full of shit, ain'tcha !

Tässä osasyy, miksi olen laiminlyönyt blogin kirjoittamista. Seuraava syy on syistä paskin. Tämän lisäksi olen lomalla ja projekteissa. Kiitos ja anteeksi

27.10.2008

Toinen mediakasvatuksen kurssi alkoi siis, vieläpä kohtuullisen perustavalla tavalla. On minulle jokseenkin loogista, kun puhe on medialukutaidosta, että otetaan ensin selvää mitä se lukutaito on, mediasta kun on vähän vaikeampi ottaa tyhjentävästi selvää. Tosin lukutaidon määrittelykään ei ollut yksioikoisen helppoa. Jotenkin koin jälleen, että minkä tahansa ilmiön käsittäminen pelkästään mekaanisena suorituksena on erityisen väärin. Kieltämättä pelkästään mekaanisen näkemyksen kapea-alaisuutta, minusta mekaaninen lukeminen on joka tapauksessa myös keskeinen osa lukutaitoa. Erityisesti näytetään suosivan ja toistavan sosiaalisen kontekstin merkitystä.

Ensimmäinen pohdinta lukutaidosta koskikin inkkarin ja länkkärin metsäretkeä. Eiväthän länkkärit osaa lukea luontoa samalla tavalla kuin inkkarit. Seurannut pohdinta, olisiko luonto mediaa, oli minusta vain groteski yritys jälleen välineellistää luontoa. Joskus aiemmin on kai todettu ettei ihmistä voi pitää mediana. Luonnon tai ihmisen puhuttelua pidän melkoisen samana. Luontohan ei välitä kenenkään muun viestiä kuin omaansa ! Joka tapauksessa inkkarin luontolukutaito on oletettavasti kehittynyt melkoisen mekaanista polkua. Luonnossa koetut ilmiöt ja merkit ovat toistuneet riittävän monta kertaa, jolloin useita inkkarisukupolvia suhteellisen samanlaisena pysyneen luonnon merkistö on muovautunut inkkarien kognitiivisten prosessien jauhannassa ymmärrettäväksi. Legendojen mukaan myös joidenkin heimojen kieli on muokkautunut prosessin seurauksena, mikä näkyy hyvin yksityiskohtaisina luonnonilmiöitä kuvaavina käsitteinä ko heimojen kielessä. Aika lailla samalla tavalla länkkärikin oppii lukemaan ja opittu on läheisesti yhteydessä käytettävään kieleen. Sosiaalisesta kontekstista huolimatta tietynlaiset teknisyydet toteutuvat minusta kohtuullisen mekaanisesti, jolloin mekaanista puolta ei tule väheksyä, sen enempää kuin sosiaalisen kontekstin merkitystä korostaa. Molempia pidän tietysti olennaisina.

Lukutaidon merkitystäkin ajatellessa lienee ilmeistä että käsitteeseen sisältyy paljon muutakin. Itse lukemisen lisäksi esimerkiksi englanninkielinen 'literacy' käsittää selkeästi kirjoittamisen ja laskemisen, mutta myös jonkinlaisen sivistyksen taidon, jolloin näkisin lukutaidossa jonkin verran myös tiedollista sisältöä. Jälkimmäisen lisääminen mahdollistaa luontevasti useiden eri rinnakkaisten lukutaitojen olemassaolon. Tällainen on kirjainten, eli länkkärin, eli mekaanisen normilukutaidon lisäksi vaikka tämä käsitelty medialukutaito, joka mekaanisella tasolla voisi olla vaikka eri medioiden eri lajien tunnistamista ja käsittelykykyä. Nykyisessä maailmantilassa ei enää ole kovin erityinen piirre, että lukutaidon määritelmään sisältyy hyötynäkökulma, mikä jotenkin antaa ensimmäisenä oletuksen, että sinun täytyy kyetä tekemään rahaa lukutaidolla ollaksesi lukutaitoinen tietyllä tasolla. Lukutaidot, kuinka laajassa merkityksessä tahansa, ovatkin erityisesti alkuaikoina olleet harvempien etuoikeuksia, rikkaampien, ja niiden jotka ko. lukutaitoa tarvitsivat työhönsä. Hyödyn voi tosin ajatella synonyymiseksi osaamisen kanssa. Jo se että osaat etsiä Youtubesta videon, ja kommentoida videota kirjoittaen, voidaan laskea hyödyksi välittämättä, onko ko taito sinulle täysin tarpeellinen. Vierasperäinen ’funktionaalisuus’ on täten kuvaavampi ilmaus, vaikka tarkoittaa kohtuullisen samaa. Kykyä ilmaista itseään voidaan pitää myös varsin hyödyllisenä. Ensimmäisiä yrityksiä opettaa tavallisia kansalaisia mekaanisesti lukemaan perusteltiin juuri yhteiskunnallisen osallistumisen mahdollisuudella, ja täten tasa-arvon lisääntymisellä.


Lukutaidolla on myös valtauttava taso, mistä kielii myös sen arkaainen eliittistatus. Toisaalta kuka tahansa tiedonalansa hallitsija saattaa suhtautua vähemmän perehtyneisiin alempinaan, mistä riittää esimerkkejä. ”Tieto on valtaa”, pantiin aikoinaan F. Baconin suuhun. Valtauttava on minulle kohtuullisen uusi käsite, jonka ymmärrän paljon paremmin englanninkielisen käsitteen ’empowering’ käännöksenä. Suomeksi käännös olisi luontevammin, mutta jäykemmin valtaa antava, tai jotain. Pedagogi Paolo Freiresta jäi lukutaidon yhteydessä sanomatta, (tai se sanottiin turhan diskreetisti), että hän koki alunperin hedelmättömäksi todetun lukemisenopetuksen Brasilian köyhille sisältävän piiloajatuksen että köyhän väen oma kieli on rumaa, ja eliitin kielen hallitsemattomuus tekee heistä alempiarvoisia. Freiren mukaan kaikkeen oppimiseen liittyy myös tämänkaltainen sosiaalinen konteksti. Samankaltainen havainto on, etteivät Yhdysvaltain mustat kykene lukemaan valkoisten tekstiä yhtäläisesti. Täten lukutaito tulisi oppia jokaisen omista lähtökohdista käsin, kuten Brasiliassa myöhemmin menestyksekkäästi tehtiin. Joku alunperin englantilainen lingvisti todisti jouhevasti, ettei mitään kieltä voi pitää arvokkaampana kuin toista.

Itse medialukutaidolle on määritelty ainakin vastaanottamiselle tietyt taitotasot. Perustaitotasoksi lasketaan jo kyky seurata ja ymmärtää, ilmeisesti pinnallisella tasolla, mediaa. Kriittisyys ja tulkitseminen kuuluvat vasta edistyneemmälle tasolle. Asiantuntijatasolla oletetaan kykyä hahmottaa vastaanotetun median taustarakenteita, ja kykyä omiin ratkaisuihin. Erittäin hulppeasti kriteeriksi on osoitettu myös toisin valinta. Ymmärrän jälkimmäisten tarkoittavan kutakuinkin vastaanottamansa median valitsemista. Tästä kykenen tekemään vain johtopäätöksen, että jos vastaanotat samaa mediaa valtavirran kanssa, kuinka perusteltuna tai järkevänä tahansa sitä pitäisitkin, et voi pitää itseäsi medialukutaidon asiantuntijana. Toisaalta jos pitää pelkän valtavirtamedian seuraamista järkevänä, en minäkään voi pitää tätä erityisen medialukutaitoisena. Risteävään käsitykseen tutustumista pidän aina järkevänä. Yksiselitteisiä totuuksia ei maailma kovasti tunne, varsinkaan nykymedian tuomia. Jos kykenee tekemään päässään mediasta vastaanottamaansa sanomaan vastalauseen, mieluiten taustatekijöihin vetoavan, riittäisi tämä minusta medialukutaidoksi, tosin tämä on läheisemmin kritisoimista, joka kuuluu jo alempaan tasoon.

3.11.2008

Brittiläisen mediakasvatuksen maailma aloitettiin yhtäläisen perustavasti lähtemällä käsitteistä. Käsitteet tuntuvat kuitenkin näyttäytyvän liiankin keskeisessä asemassa. Luennolla esitettiin mm. BFIn määrittelemät elokuvan taitamisen kehitystasot eri-ikäisille lapsille, lähtien fiktiivisen ja realistisen erottamisesta 5-8-vuotiaana, päättyen kykyyn keskustella käyttäen sellaisia termejä, kuin hegemonia ja diegesis 16-18-vuotiaana. Diegesiksen merkitys selvisi itsellenikin vasta äskettäin, ja muutoinkin kulloinkin vaaditut hallittavat termit tuntuivat kehitystason kronologiseen ikään nähden ylivoimaisilta. Moniko suomalainen 11-vuotias lapsi osaa sanoja, kuten ’autenttinen’, ’stereotyyppi’ tai ’representaatio’? Erittäin oleellinen seikka, joka luennollakin taidettiin esittää, on kuitenkin se, että britannialaisten lasten käsitteistö ei välttämättä vastaa lainkaan omaamme. Mös käsitteiden tärkeyteen tai medialukutaidon tärkeyteen yleensä saatetaan suhtautua eri tavalla eri kulttuureissa. Suomalaislapset saattavat hallita saman osaamistason katsoessaan elokuvia, käyttämättä mainittuja termejä lainkaan tai vastaavasti omata jonkin muun täällä tärkeämmäksi koetun tiedonalan laajan käsitteistön. Jotenkin näkisin, ettei käsitteellistäminen ole välttämätöntä opetettaessa lapsille medialukutaitoja, vaan nimenomaan toimiminen. Käsitteellistämisen ja laajemman kontekstiin kytkemisen tulisi tapahtua ainakin esitettyä myöhemmin. Mikäli nämä kuitenkin nähdään tarpeellisina, olisi viisasta ainakin olla lainaamatta käsitettä suoraan toisesta kielestä.

Käsitteitä ei missään tapauksessa kuitenkaan tule heittää romukoppaan. Varttuneemmalle medialukutaidon oppijalle esimerkiksi D. Buckinghamin media-analyysin peruskäsitteet voivat tarjota hedelmällisen lähtökohdan tarkasteltaessa uutta mediatekstiä. Buckingham jakaa lähestymistavat jokseenkin neljään : Tuotantoon, kieleen, representaatioon ja yleisöön.

Tuotantoa tarkasteltaessa voidaan kiinnittää huomiota ainakin siihen, kuka mediatuotoksen on tehnyt, ja paljon olennaisemmin, kenen rahoilla. Jotenkin olen itse pohtinut, että mitä enemmän rahaa tuotokseen käytetään, sitä orjallisemmin rahoittajaa totellaan, ja mielipiteitä esitetään. Tämä on erittäin pätevä syy nähdä vaivaa lukea huolellisemmin mediateosta, jonka taustalla pyörii budjetti, joka ylittää ns. perustallaajan käsityskyvyn ja lompakon rajat. Myös yleisön koko, määräysvalta ja vaihtoehdot voivat olla tarkastelun kohteena. Uusin media tuntuu lisäävän kaikkia kolmea. Käytetyn tekniikan tarkastelukin voi tuottaa hyödyllisiä löydöksiä. Tämä edellyttää nähdäkseni ainakin representaation käsitteen tiedostamista, erityisesti todellisuuden suhteen.

Representaation käsitykseen liittyy jokseenkin platonilaisesti ajatus, että kaikki mitä mediasta vastaanotamme, ei ole mitään asiaa sinänsä, vaan media tuottaa asiasta jonkinlaisen edustuksen, representaation. Representaation yhteydessä esitetään pohdinta, vaikuttavatko representaatiot näkemyksiimme joistain sosiaalisista ryhmistä vai aiheista. Minusta tämä on itsestään selvää. Jos tahdomme tietää jotain jostakin lajista, ryhmästä tai asiasta, eikö käsityksen muodostaminen ole kohtuullisen mahdotonta, tai ainakin virheellistä, ellemme kohtaa ko. asian edustajaa? Koko todellisuutemme on oikeastaan representaatio. Median representaatiota tarkasteltaessa esitettiin myös tarkastelukohdaksi, onko mediatekstin tarkoitus vastata todellisuutta. Mediantuottajat elävät tässä todellisuudessa, jolloin tuotettu teksti vastaa aina jollain tasolla todellisuutta, tarkemmin mediantuottajan representaatiota tästä ns. todellisuudesta. Tavat tämän todellisuuden, halutaan sen olemassaolo sitten kieltää tai todistaa, todentamisen tapoihin keskittyminen sopii nähdäkseni paremmin mediatekstin tarkasteluun. Hyvin nopeasti huomaa, että asiansa vannojat ja vakuuttelijat valehtelevat eniten. Asialleen pätevän argumentin esittävien ei tarvitse ikinä vakuuttaa mitään. Tosin nykytekniikalla on mahdollista sorvata kuvista päteviä argumentteja silloinkin, kun niitä ei ole.

Kieli erittelyn kohteena on merkityksiä, konventioita ja narratiivisia rakenteita. Pelkkä tietynlaisen kielen käyttö saattaa vaikuttaa siihen, millainen yleisö tuotokselle muodostuu, jolloin tietynlaisen yleisön saavuttamiseksi vaaditaan tietynlaista kieltä. Tällä tavoin yleisön odottaisi muokkaavan median kieltä konventionaalisesti, mutta vaikutus on mahdollisesti päinvastainen. Luennolla esitettiin Barillan mainos, joka erittelyn pohjalta näytti olevan suunniteltu kotiäideille, tarkemmin hyvinvoiville, keskiluokkaisille, valkoisille kotiäideille. Keinot pyrkiä saavuttamaan tietty yleisö voivat olla hyvinkin hienovaraisia, ja näyttävät sisältävän samalla yleisöltä odotettavien ja toivottavien toimien esittämistä, jotka mainoksessa tosin olivat jo menneiltä ajoilta. Viimekätisesti yleisöllä on kuitenkin mahdollisuus muodostaa oma tulkintansa vastaanottamastaan tekstistä, ja olisi itsessään sikäli erittelyn kohteena myös olennainen.

10.11.2008

Kognitiivinen lähestymistapa medialukutaitoon tuntuu Suomen oloihin loogisemmalta taitopohjaiselta ratkaisulta, kuin käsitteistä lähteminen. Opetussuunnitelmissa kognitiiviset taidot ovatkin korostettuina. Medialukutaito-käsitettä ei mielellään opetussuunnitelmissa käytetä, mikä yhä antaa viitteitä, että Suomessa olisi jälleen aika harkita jotain muuta keinoa kääntää käsitteitä, kuin suoraan käännös. Myös englannin kielessä ’medialiteracy’-käsitteen käyttö aiheuttaa hahmotusvaikeuksia, eikä suomenkielinen vastine ’medialukutaito’ ole ainakaan havainnollisempi. Peruskoulun opetussuunnitelmassa viitataankin viestintä- ja mediaosaamiseen, ja Lukion opetussuunitelmassa puhutaan viestintä- ja mediaosaamisesta. Taitojen ja osaamisen eroa voi pohtia hyvänkin aikaa, mutta kuten luennollakin ilmaistiin, on todennäköistä, että näiden opetussuunnitelmien parissa työskentelevät aivan eri ihmiset, mikä ei välttämättä ole tarkoituksenmukaista.

Ruotsalaisessa mallissa meidän medialukutaitomme näyttäisi olevan jaettu median ymmärtämis-, arviointi- ja tekemisaspektiin, joiden erilaisilla painotuksilla on erilaisia nimityksiä. Erityisesti kiinnitin huomioni käsitteisiin ’medieläskunnighet’ ja ’medieläsfärdighet’. Ensimmäinen oli käännetty medialukutiedoksi ja näyttäisi kattavan lähinnä ymmärtämisaspektin, jälkimmäisen, medialukutaidoksi käännetyn käsitteen lähentyessä hieman tekemisaspektia. Mediataito, tai ’mediekunnande’ näytti keskittyvän pääasiallisesti toimimiseen. Ruotsalainen termistö saattaa näyttää monimutkaiselta, mutta minusta se on ymmärrettävin ja koherentein mediatermistö tähän mennessä. Ehkä tässäkin asiassa pitäisi ottaa lännestä mallia.

Euroopan Unioni määrittelee medialukutaidon jokseenkin brittiläisesti, Aspenia myötäillen kyvyksi saavuttaa, ymmärtää ja luoda informaatiota erilaisissa konteksteissa. Kyky saavuttaa informaatiota tuntuu minusta kummalliselta. Itse en antaisi informaation löytämiselle kolmannesta määritelmästä, mutta on mahdollista, että informaation löytäminen on suunnattoman haastavaa jossain muualla unionissa, tai missä tahansa muussa kontekstissa, kuin omassani. On tietysti mahdollista että unioniin sisältyvät erilaiset kontekstit ovat liian erilaiset, että edellämainittu määritelmä olisi pätevä. EU on julkaissut myös hieman monimutkaisemman kaavan medialukutaidosta, jonka kolme pääkohtaa muodostaa mediakasvatus, osallistuminen ja aktiivinen kansalaisuus sekä kriittiset ja luovat taidot. On hienoa että jopa unioni kannustaa kriittisyyteen, vaikka en uskokaan sen yltävän esimerkiksi Eun ensimmäiseen doktriiniin,talouskasvun turvaamiseen saakka. Myös kriitiikkiä koko unionin mielekkyyttäkin kohtaan käydään marginaaleissa jo jonkin verran

Nähdäkseni keskeisin ajatus luennolla oli James Potterin esittämä ajatus medialukutaidosta jatkumona, jossa kukaan ei ole täysin medialukutaitoinen tai –taidoton. Kasvatustieteistä on tullut tutuksi, että kognitiivisiin kykyihin liittyy aina myös emotionaaliset tekijät, tässä tapauksessa myös esteettiset ja eettiset kyvyt ja taidot. On melkoisen absurdia ajatella yksilöä, joka ei lainkaan omaa mitään edellisistä. Potter myös ilmaisee ajatuksen medialukutaidosta tietorakenteista koottuna perspektiivinä, jonka avulla tulkitsemme mediaa. Tämä perspektiivi rakentuisi mediakokemuksien aktiivisesta työstämisestä hallussa olevilla taidoilla. Potter määrittelee medialukutaidon seitsemäksi taidoksi induktion, deduktion, abstrahoinnin, analyysin, arvioinnin, ryhmittelyn ja synteesin. Samaiset taidot ovat melkoisen päteviä kaikkiin kognitiivisiin, ja myös metakognitiivisiin toimintoihin. Medialukutaito näyttäisi jokseenkin olevan rinnasteinen konstruktivistiseen maailmankuvaan, keskittyen tosin vain mediaan Jotenkin näyttää siltä että medialukutaito yrittää jälleen vallata sille kuulumattomia alueita, mutta on yhtäläisen mahdollista, että media alkaa hallita maailmankuvaamme jo tässä määrin.

17.11.2008

Miettiessä, mitä olennaisesti uutta digitaalinen media on tuonut, voi kiinnittää erityistä huomiota siihen seikkaan, että ensimmäistä kertaa ilmeisesti koko maailmanhistorian aikana kasvava sukupolvi hallitsee jonkin asian paremmin kuin useimmat edeltäjänsä. Ilmeisesti tähän on vaikuttanut lukutaitojen moninaistuminen ja muuttuminen. Itse tulkitsisin tämän niin että jatkuvasti etenevä muutos ajaa niiden varttuneempien osaamisen ohitse, jotka eivät kyseisiin mediataitoihin ole erikoistuneet. Varhaisessa vaiheessa oleville, mediamaailmaan syntyneille, innokkaille oppijoille jää kiihtyvällä tahdilla enemmän taitoja käteen. Digiajan natiiveista ja maahanmuuttajista puhuminen vaikuttaa näin luontevalta. Digiajan natiivius ja maahanmuuttajuus on osa laajempaa ilmiötä, jossa ihmiset eivät kuole samassa maailmassa, jossa syntyivät. Jos kiihtyvä muutos jatkaa kulkuaan, mikä näyttää todennäköiseltä, saattavat juniorit opettaa vanhempiaan myös muilla aloilla. Itse en ole aivan varma, kumpaan ryhmään nykyään kuulun. Olen alkanut kokea tarvitsevani mahdollisesti opastusta uusimpiin digimediailmiöihin, mutta toisaalta kykyni selvitä digitaalisessa arjessa ei ole millään tavoin rajoittunut, toistaiseksi. Luennolla esitettyä moniajoa vierastan eniten. Epäilen että sen vaikutukset tajuntaan eivät ole erityisen suotavat.

Oletettavasti vanhemmatkin mediat opettelevat uuden median temppuja, ja pelkkää tekstiä näkee nykyään harvemmin missään uutta informaatiota tuovassa. Koko kulttuurimme näyttää visualisoituneen. Kuvien funktio näyttäisi olevan yritys saada visuaalinen valtavirta lukemaan kuvien reunoilta löytyvä tekstikin, ja lisäämään toivotun tulkinnan frekvenssiä. Oma merkityksenanto alkaa saamaan yhä vähemmän huomiota lisääntyvän visuaalisen ärsykemassan myötä. Tämä saattaa tiedottajalle olla hyödyksi, mutta vastaanottajasta en ole niinkään varma. Toivottavasti ilmiö ei leviä ainakaan romaaneihin. Tämä ei tietenkään näytä todennäköiseltä, sillä painettu kirja on ottamassa haltuunsa tietynlaista arvokkuutta. Luultavasti tällainen arvokkuus oli käsinkirjoitetuilla teksteillä painettujen kirjojen tullessa valtavirraksi, eli kirjan tämänhetkinen arvoasema näyttäisi olevan ohimenevää. On tietysti hyvä toistaa, että jokainen antaa itse mediatekstille, joka on kovasti eri kuin arkikielessä käytetty ’teksti’, merkityksen, eikä ns. puhtaita tekstimuotoja näin ole olemassa.

Lukutaito on mahdollista nähdä sosiaalisina käytänteinä. Lukutaidon yksi perimmäisistä tarkoitusistahan oli jakaa informaatiota. Nykyään informaatio näyttäisi menettävän sijaansa itseilmaisulle, mikä osaltaan kertoo informaation kokemasta inflaatiosta. Informaatiota saa mistä vaan mutta minun itseilmaisuani saa vain minulta, huolimatta, kuinka samankaltaista itseilmaisuni on esimerkiksi vertaisryhmäni jäseniin nähden. Painopisteen siirtyessä itseilmauksellisiin tarkoituksiin sosiaalinen luonne ei kuitenkaan muutu. Lukutaito näyttää sosiaalisuuden myötä myös saavan kollektiivista luonnetta. Parhaimmassa tapauksessa kollektivisoituminen saa aikaan sellaisia innovaatioita, joihin yhden yksilön edellytyksillä, alkuoletuksilla ja maailmankuvalla ei olisi ikinä päästy. Kollektiivisen älykkyyden paras puoli on varmasti sitoutumattomuus yhdenkään subjektin arvoihin, olettaen että älykäs kollektiivi on riittävän heterogeeninen, mutta samalla riittävän yhteistyökykyinen. Pahimmissa tapauksissa kollektiivinen lukutaito turruttaa yksilön omaa lukutaitoa, joka kollektiivisen lukutaidon rinnalla on oleellinen, vaikka sen muotoutumiseen vaikuttaisikin toimiminen sosiaalisessa kontekstissa. Kollektiivisuudella on taipumus vähentää vaimeammat kollektiiviin epäsopivat ajatukset.

Lukutaidon sanottiin myös olevan aika- ja paikkasidonnaista. Situationaalinen lukutaito voisi kotoisammin olla jokseenkin sama kuin tilannetaju. Monilla on yleensä pitkälle kehittyneet skeemat siitä, minkälaisia kognitiivisia taitoja käytetään kussakin tilanteessa. Tilannetajuun sosiaalistutaan varhaisessa vaiheessa, mikä osaltaan voi estää uusien käytäntöjen kokeilun jossain tietyssä kontekstissa. Lankshear & Nobel puhuvat deep grammar of schoolista, joka estää uusien lukutaitojen käyttöönoton koulussa. Uusien lukutaitojen käyttöönotto on kuitenkin kiihtyvästi muuttuvassa maailmassa elintärkeää. On hyvin mahdollista että ylläkuvattu muutos saattaa muuttaa ratkaisevasti koko koulutusinstituutiota.

24.11.2008

Kriittisen medialukutaidon koen itselleni medialukutaidon näkemyksistä toistaiseksi läheisimmäksi. Osasyynä on ehkä myös kriittisen pedagogiikan kokeminen yhtäläisen läheiseksi. Ainakin kriittisen pedagogiikan edustajat, herrat Giroux ja McLaren Yhdysvalloissa, ja Frankfurtin koulukunta manner-Euroopassa, näyttävät kehitelleen näkemyksiä myös medialukutaitoon. En kuitenkaan ole tyytyväinen kriittiselle pedagogiikalle luennollakin esitettyyn lähtökohtaan, jossa kriittiselle pedagogiikalle määritettiin arvot, tässä tapauksessa solidaarisuus, tasa-arvo ja vapaus (Tomperi ym.). Ottamatta kantaa asetettuihin arvoihin, nykytilanteessa on vaikea hahmottaa, että myös näihin arvoihin voi suhtautua kriittisesti, itse lähestyn kriittistä pedagogiikkaa mieluummin ns. emansipatorisesta näkökulmasta, jonka mukaan kasvatuksen tarkoitus on auttaa kasvatettavia vapautumaan kulloinkin vallitsevan yhteiskunnan vakiintuneista näkökannoista ja koulutusjärjestelmää koskevista piilointresseistä ja pyrkiä muuttamaan niitä. Siten en välttämättä haluaisi sitoa tätä näkemystä mihinkään tiettyihin arvoihin, vaikka se lie mahdotonta. Ainoa arvo, joka kriittisessä pedagogiikassa tulisi mielestäni vallita, on kyetä kyseenalaistamaan vallitsevan järjestelmän tarkoituksenmukaisuus. Monissa Tomperin ym. luettelemissa arvostuksissa on menty huomattavasti eteenpäin. Nykypäivänä esimerkiksi feministien, jotka luultavasti aikoinaan ovat seisoneet kriittisen pedagogiikan riveissä, käsitykset ovat tulleet yhteiskunnassamme vallitseviksi. Vastavirran vaietut soraäänet alkavat olla jo enemmän feminismikriittisiä. Jokseenkin esimerkin omaisesti kokisin kriittisen pedagogiikan kykenevän uudistavan itseään, mahdollisesti muuttuen arvomaailmaltaan radikaalisti. Tällainen arvomaailman kehitys olisi tietysti riippuvuussuhteessa valtavirran arvomaailman kehitykseen.

Jatkuvaan uudistukseen pitäisi ehkä myös kriittisen mediakasvatuksen kyetä. Omaa maatamme vielä toistaiseksi huomattavasti dynaamisemmissa Yhdysvalloissa kriittisten näkemysten suosio ei ole yllätys. Asiat on tapana esittää hyvin kaksinapaisesti. Itseään kriittiseksi kutsuva taho saattaa syyllistyä itsekin hulvattomaan yksisilmäisyyteen. Jotenkin amerikkalainen tapa esittää kritiikkiä tuntuu pitävän ihmisiä yhtäläisen tyhminä, kuin kritiikin kohde. On tietysti radikaalia osoittaa Disney-korporaation olevan läpeensä paha, johon viitattiin disneyfikaationa, siihen nähden, että yhtiö näyttäisi implikoivan päätarkoituksekseen viihdyttää lapsia. Nykyisessä vallitsevassa maailmantilassa on kuitenkin nähdäkseni groteskin naiivia ajattelevilta ihmisiltä peitellysti antaa ymmärtää, ettei kaikkien yritysten ensisijainen päämäärä olisi tuottaa voittoa. Voitto kääritään myymällä ostovoimaisen valtavirran mieltymysten mukaisesti, Yhdysvaltain tapauksessa valkoisen oikean siiven. Kuten luennolla mainittiin, ei kriittisyys merkitse pelkkää epäkohtien kaivelua tai loanheittoa, vaan kritiikin tarkoitus on pureutua ilmiön syvempiin olemuksiin, sen taustatekijöihin. Disney-ilmiötä ruotiessa pureutuisin itse siihen, missä määrin Disney on saanut ihanteitaan vallitsevasta yhteiskunnasta ja missä määrin ylläpitää niitä ja laajentaa niiden vaikutuspiiriä. Toisin sanoen, voisiko olla mahdollista että länsimainen sikailuelämäntapa itsessään olisi jollain tasolla houkuttelevaa? Tosin mikään ilmiö ei lyö itseään läpi ilman jonkinasteista markkinointia. Tämän pohtimista pitäisin oikeasti kriittisenä ajatteluna. Esitettyä mustavalkoista kritiikkiä ei luultavasti nyky-Suomessa pidettäisi edes uskottavana. Tämä ei missään tapauksessa tarkoita, että kritiikin tulisi olla objektiivista, vaan lähinnä kyse on argumenttien vakuuttavuudesta. Kuten luennollakin mainittiin, objektiivisuuteen vetoaminen yleensä peittelee toiminnan taustalla olevia oletuksia ja arvostuksia, joita kaikilla maailmankuvansa vuoksi välttämättä on.

Euroopan puolella eräs ranskalainen entinen mainosmies Frederic Beigbeder kritisoi teoksessaan ”24,99 €” mainosmaailman epäkohtia. Alan miehenä Beigbeder varmasti tietää mistä puhuu, mutta jatkuva teoksessa esiintyvä vertailu Hitlerin propagandatoiminnan ja mainostamisen välillä herättää epäilykseni. Nyt kun maailmassa ei enää pidetä ilmiön kytkemistä saatanaan uskottavana, kaikkein läpinäkyvin tapa leimata jokin ilmiö pahaksi on rinnastaa se Hitleriin, tuohon nykymaailman pahuuden arkkityyppiin. Tämä oli minusta hieman pettymys, sillä kirja sisälsi nähdäkseni pääasiallisesti järkevän ja vakuuttavan kannanoton mainosmaailman olemuksesta. Hitler-rinnastus oli mahdollisesti myös hyväksi, sillä se sai minut epäilemään kirjailijan agendaa, ja syventymään lukemaani. Toisaalta kyseessä oli kuitenkin puolittain kaunokirjallisuus, jolloin argumentit sekoittuvat fiktion ja faktojen myötä. Yksisilmäinen kritiikki nähdäkseni lisää taipumusta yhdysvaltalaiseksi miellettyyn bipolaarisuuteen, mikä vaikeuttaa meilläpäin kovin totunnaista konsensusajattelua. On tietysti arvostelmakysymys, onko kaksi täysin vastakkaista näkemystä vai vastakkaisista näkemyksistä kompromissien kautta muodostettu yhteisnäkemys parempi.

Sotauutisoinnin tavaksi on tullut esittää sotimista toverien selviytymisenä ja teknisten laitteiden esittelynä, yleensä etäisenä asiana, johon voi suhtautua neutraalisti. Tämä nauratti ensin. Kovasti monet tuntuvat uskovan, ettei täysin naurettava sotapropaganda enää uppoaisi massaan. Tavat ovat saattaneet hieman muuttua, mutta sanoma meni läpi hyvän aikaa 2000-luvullakin. Järkyttävää, miten joku voi olla noin tyhmä. Sitten se lakkasi naurattamasta. Montako siviiliuhria vähemmän saavutettaisiin, jos tiedotus olisi toisenlaista? Asian en myöskään katsonut koskevan itseäni, näenhän minä useimmiten, kun minulle valehdellaan. Hymy hyytyi lopullisesti viimeistään, kun flicka.org esiteltiin. Ko. sivustolla esitettiin yksityiskohdin miten aina jollain tasolla viallisesta mallitytöstä saadaan kansikuvakelpoinen pienellä tietokoneavusteisella muokkauksella. Retusoituihin tyttöihin olen uskonut itsekin. Ehkä juuri tähän kulminoitui median ymmärtäminen subjektin rakentajana. Vallitsevassa yhteiskunnassa on tarkoituksenmukaista olla paljon asioita, jotka voi ottaa itsestäänselvyytenä. Samaan aikaan ajattelevan ihmisen täytyy kuitenkin jatkuvasti kyetä kyseenalaistamaan mikä tahansa tällainen itsestäänselvyys, tai selvittää, miksi kyseinen asia vallitsee. Tästäkään syystä en ole halukas sitomaan kriittistä mediakasvatusta mihinkään arvoihin, paitsi kriittisyyteen itseensä.


1.12.2008

Useiden teoreettisten näkemysten ja ulkomaisten teoreetikkojen jälkeen on vihdoin päädytty käsittelemään koulun mahdollisuuksia ja tapoja toteuttaa mediakasvatusta, erityisesti tuottamisen kautta. Tuottaminen tuntuukin mielekkäimmältä tavalta tutustuttaa peruskoulunkävijät medialukutaitoon. Näyttää myös hieman siltä, että on vihdoinkin tarpeellista lähestyä opiskeltavaa asiaa lasten omista lähtökohdista, mikä on tähän saakka kouluopetuksessa jäänyt useamminkin jokseenkin vajaaksi. Asia taidetaan kokea hyvin tärkeäksi. On tietysti mahdollista että oppilaiden muualla hankitut omakohtaiset kokemukset saadaan vihdoinkin mediaa tuotettaessa hyödylliseen käyttöön. Paljon toiveikkaampi mahdollisuus on, että mediakasvatus todella muuttaa kouluinstituution luonnetta niin radikaalisti, kuin se tuntuu muuttavan maailmaa. Tietokäsityksen hiljattainen muuttuminen on ainakin tervetullut, jos koulutusjärjestelmä tahtoo säilyä uskottavana tietotulvan kiihtyessä. Burnin & Durranin mukaan median tuottaminen on iästä riippumatta samanlaisena toistuva sykli. Käsitteelliset ja käytännölliset taidot vain tuntuvat laajenevan. Tämäkin näyttäisi tukevan tapaa opettaa medialukutaitoa toimimalla itse tuottajana, ja tietysti toisten teosten vastaanottajana.

Keskeinen käsite tuottaessa mediaa oppilasvoimin on kolmas tila. Kolmas tila näyttää tarkoittavan koulun mediatuottamisen yhteydessä jokseenkin kotoa opittujen taitojen tarkoituksenmukaista hyödyntämistä kouluopetuksessa. Kolmannessa tilassa opettajan ja oppilaan maailmat kohtaavat. Kolmannen tilan etsimiseen on kai päädytty, kun on tunnustettu lähtökohdaksi median taipumus olla luonteeltaan ristiriitainen. Kolmas tila siis tuntuisi käsittelevän näitä ristiriitoja. Käytännössä kolmas tila tuo medialukutaidon opetteluun paljon tietokoneen käyttöä, se kun näyttää suurimmalle osalle lapsista ainoa median muoto olevan. Pohdin voisiko kolmannen tilan avulla edistää myös muiden medioiden käyttöönottoa, tuottamista ja vastaanottoa. Tämä edellyttänee kuitenkin hieman virrasta poikkeavia lapsia. Erittäin hieno esimerkki maailmojen kohtaamisesta esitettiin norjalaista mediakasvatusta sivuavassa artikkelissa, jossa eräällä mediakurssilla saatiin rakentaa oma mediateos, lainaten teokseen osia eri lähteistä. Eräillä tytöillä oli vaikeuksia saada haltuun jotain netistä löydettyä fonttia, ja he pyysivät opettajalta apua. Opettaja ei nähnyt fontin järjestämistä oleellisena tehtävän kannalta. Tytöt pitivät kuitenkin fontin liittämistä teokseen tärkeänä, joskaan eivät osanneet oikeilla käsitteillä ilmaista, miksi. Tapaus kertonee jotain kolmannen tilan tärkeydestä. Mediaa tuotettaessa syntyy ristiriitoja erityisesti asioiden tärkeysjärjestyksistä. Intressiristiriitojen käsittely laajemminkin kouluopetuksessa voisi luoda mielekkäämpää oppimisympäristöä. Rajoituksena on lähinnä, että harvojen oppiaineiden lähtökohdat ovat oppilailla hallussa siten, että tarkoituksenmukaista kolmannen tilan hyödyntämistä voitaisiin järjestää. Luennolla taidettiin lyhyesti sivuta että kielissä, lähinnä maailmankieli englannissa voitaisiin saada jotain vastaavaa aikaiseksi. Koodauskin perustuu jokseenkin matematiikkaan, ja kaikkein kiinnostuneimmat pystyisivät varmasti käyttämään hyödykseen tietämystä näistä kahdesta.

Nuorten sanotaan ammentavan tietojen ja diskurssien varantojaan populaarikulttuurista (Moje ym), minkä johdosta englanti on tällä hetkellä ainoa kieli, jonka oppimista kolmannen tilan hyödyntäminen voisi edesauttaa. Tässä näen jälleen konformoitumisen vaaran. Oppilaiden mielenkiintoa ammentaessa saatetaan keskittyä nimenomaan valtakulttuuriin sen sijaan että jokainen pääsisi hyödyntämään mielenkiinnon kohteita, jotka saattavat olla sosiokulttuurisesti marginaalissa. On ehdottoman tärkeää huomioida, että suurehko, mutta epäyhtenäinen ryhmä oppilaista lakkaa seuraamasta valtakulttuuria, mahdollisesti jo yläasteikäisenä. Eräs tuttuni yhdisti rakkautensa puutarhanhoitoon rakennusmateriaaleja koskevaan oppimistehtävään. Kaksikymmensivuinen ”Hamppukaupunki”-tutkielma odottaa arviointiaan, mutta edellämainitusta johtuen uskon tutkielman saavan vähemmän huomiota, kuin se kenties ansaitsisi. Moje kuitenkin näkee kolmannen tilan myös siltana marginaalisten ja hallitsevien tietojen välillä. Marginaaliset tiedot tulisikin ottaa hyvin väliajoin esille käsiteltäväksi, jolloin lisättäisiin myös mahdollisuutta ammentaa varantoja vaihtoehtoisista lähteistä.

8.12.2008

Viimeisellä luennolla paneuduttiin oletettavasti kolmanteen tilaan esimerkkitapauksen kautta. Voi jospa oisin saanut olla mukana. Kaikkien lasten suosikki YouTube valjastettiin yleishyödylliseen tarkoitukseen, kun viidesluokkalaiset avasivat tuubiin oman tilinsä ja julkaisivat projektejaan, ilmeisesti varustettuna myös ”making of”-materiaalilla. Opettaja piti tarpeellisena käsitellä Youtube-ilmiötä, koska siellä oppilaat viettäisivät aikaansa joka tapauksessa. Ajan ilmiöiden hyödyntäminen kouluopetuksessa voisi yleensäkin saada aikaan mielekkäämpää opetusta, mutta vaatii jonkin verran rohkeutta tarttua uusiin ilmiöihin, ja hieman vaivaa, jotta mahdolliset hyödyt on mahdollista nähdä. Viimeistään tässä vaiheessa varmasti selvisi asiaan perehtymättömillekin YouTuben suunnaton videotarjonta, jonne on helppoa jäädä jopa päiviksi. Itse tuskin keksisin järkevää tapaa hyödyntää YouTubea viidesluokkalaisten kouluopetuksessa, mutta muista ajan ilmiöistä voisin mahdollisesti löytää jotakin kouluun sovellettavaa.

Youtube-kokeilu ei näyttänyt tuovan juuri sovelluksia sisältöspesifeihin perinteisiin oppiaineisiin, vaan opitut käytännöt liittyivät medialukutaidon lisäksi lähinnä yleisempiä taitoja, joita koulussa olisikin tarpeen opettaa enemmän. Luentokalvojen perusteella hyödyllisimmäksi taidoksi näyttäisi osoittautuvan mahdollisuus käyttää Youtubea informaationlähteenä. Muu toiminta näyttäisi jäävän koulun sisäisiksi käytännöiksi, enkä usko niiden päätyvän arkielämän käytäntöön, sillä koulun ulkopuolella vallitsevat hyvin erilaiset sosiaaliset ja moraaliset käytännöt, joiden vaikuttimet ovat kouluauktoriteettia vahvvempia. Moraalinen järjestäminen, jolla kai viitattiin median tarkoituksenmukaiseen käyttöön koulussa ja muualla näytti sisältävän liputuksen, mikä kielii moraalinkin sosiaalisesta luonteesta. Pekka-Ericinkin videoiden liputtamista pohdittiin. Ymmärtääkseni videot pitäisi pystyä erottamaan tosielämästä jo viidesluokkalaisena, jolloin minusta opettajan Jokela-veto oli aiheeton. Toisaalta teos, aiheuttaessaan riittävästi moraalista pahennusta tavalla tai toisella ympäristössään, päätyy yleensä poistettavaksi tai vähintään vaiettavaksi. Moraalisen järjestämisen opettaja koki ilmeisesti myös menevän oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Yleensä opettaja kadottaa mukavuusalueensa silloin, kun mennään hänen osaamisensa ulkopuolelle, joka Youtube-kokeilussa myöskin tehtiin. Kaikissa opetustilanteissa on mukana myös sosiaaliset ja emotionaaliset tekijät, joiden ulkopuolelle edes opettaja ei pääse. Terävien asiaan perehtyneiden viidesluokkalaisten toimiessa juuri omalla osaamisalueellaan saattaa opettaja tuntea tarvetta lopettaa koko projekti. Yksi syy miksei tällaisia rohkeita projekteja ole otettu laajemmin käytäntöön, tuntuu olevan opettajien tunne auktoriteetin aseman menettämisestä.

Toinen keskeinen teema edelliseen Youtube-kokeiluun läheisesti liittyen mediantuottamisen etiikka, erityisesti uuden shufflaus-kulttuurin myötä syntyneet tekijänoikeuskiistat. Shufflaus on vain kauniimpi nimitys anastamiselle ja plagioinnille. Mahtava kalvoissa esiintynyt sitaatti ”suomalaisteinit eivät todellakaan kunnioita tekijänoikeuslakia” näyttäisi jälleen summaavan Helsingin Sanomien lainkuuliaisen asenteen. En väitä, että yläasteella hahmotettaisiin, että lakien säätäjät ovat samalla tavalla ihmisiä kuin kaikki muutkin, ja sikäli tekevät virheitä. Sen sijaan suomalaisteinit ymmärtävät käytännön sanelemaa ”mistä voi jäädä kiinni, mistä ei”-moraalia. Lait ovat konventioita, jotka on säädetty sillä tavalla että ne ovat päteviä useimmissa tapauksissa useimpien mielestä, mutta eivät kaikissa tapauksissa kaikkien mielestä, sillä tämä on melkoisen haastavaa. Vallitseva länsimainen tekijänoikeuskäytäntö ei ole ainoa maailmassa vallitseva. Esimerkiksi Jamaikalla, jonne tekijänoikeuslaki säädettiin vasta 1990-luvulla oli aikoinaan tapana tehdä uudelleentulkintoja yhdysvaltalaisista hittibiiseistä. Nykyisinkin jamaikalaiseksi mielletyssä reggaessa kappaleiden ääniraidat, eli ”rytmit” ovat yhän ns. Public Domainia, oletettavasti kaikkien hyödynnettävissä. Samaisia rytmejä on hyödynnetty myös muissa musiikkigenreissä, kuten esimerkiksi dubstepissa. Ymmärtääkseni perinne on lähtöisin siitä, että lupia käyttöön ei ole kyselty. Nykyäänkään sen ei katsota kenenkään toimeentuloon vaikuttavan, parhaiten ansaitsevat ne, jotka osaavat yhdistellä taitavati tuota public domainia. Nykyään mitään kokonaan täysin uutta on vain vaikea luoda. Nykyistä tekijänoikeuskäytäntöä en pidä enää ajan hengen mukaisena, mistä kielii useat rikkomukset tällä alueella. Creative commons-tyyppisen lisenssin laajentaminen vaikuttaa loogiselta jatkeelta nykyiseen käytäntöön. Todella, radiotakin on aikoinaan pidetty piratismina.

Pieni tilannekatsaus

Työskenteleminen järkyttävän epäsäännöllisellä rytmillä, hyvän kofeiiniöverin ja diskreetin adrenaliinipaukun siivittämänä, on kieltämättä hulvatonta. Vain tässä mielentilassa voi nauraa hysteerisesti teoreetikolle nimeltä Woodhead. Nyt siis tiedän kuka vitun puupää keksi mitäkin. Cristopher Anthony ei tosin ollut toivomani koominen etunimi tälle kasvatusalan asiantuntijalle. Toinen legendaarisempi kasvatustieteilijä Lev Vygotsky sensijaan delasi melkein legendaarisen aikaisin noin nelikybäsenä, poikkeuksena normisti niin vanhoille parroille. Kyseessä ei oletettavasti ollut toisinajattelijan lopetus, vaan ihan oikea tuberkuloosi. Wikipediahan ei valehtele. Ikinä. Afrikassa on myös heimo jossa lapselle opetetaan kirveen käyttö samoihin aikoihin kun tämä opetetaan kävelemään. Tosin ei ole ymmärtääkseni yksiselitteisesti selitetty, pitääkö kävelemään opettaa. World a confuse, sanonpa. Kasvatustieteellisen informaation omaksuminen on ollut päähommaani muutaman viikon ja vaikutukset tietoisuuteen ja muihin henkisiin ominaisuuksiin todella ovat jänniä. Kaikille opiskelijoille voin vakaasti suositella lukupiirin ja punaviinin integroimista. Parhaana itsenäisenä visiona voisin mainita tulevan leiffiläisen utopian, joka vähintään taitavasti yhdistää suuresti dissaamani demarikokoomusarvot kilpailun, kilpailukyvyn, hyysäämisen pakollisuuden ja informaatiotulvan yhteisöllisyyteen, metakognitioihin, luokkaerojen vähentymiseen ja kasvatussosiologiseen tietämykseen. Kunhan pääni rauhoittuu, ja pääsen kotikonnuille katkaisuun, muotoilen tämän utopian järkevässä mielentilassa, ja mahdollisesti puin toteuttamisen mahdollisuuksia. Myös kuvani kollektiivisesta tyhmyydestä on laajentunut itseorganisoituvan systeemin ajatuksen myötä.

Olen vakavasti harkinnut lopettavani kirjoittelubisneksen. Mietin ehkä narsistisen itseilmaisun tarpeellisuutta. Ainahan se on. Olen kuitenkin kehittämässä, ylläristi uuden informaation pohjalta, parempia keinoja käsitellä asioita, jolloin tätä paskakaivoa ei tarvittaisi. Tosin sekundaarinen tarkoitus, luettavan tekstin laadun parantaminen, joka yhä on vaiheessa, elää vahvasti. Ajattelin kirjoittamista englanniksi lisätäkseni haastetta, itselleni ja lukijoille myös. Kansainvälisen kielen käyttö normaalisti laajentaa mahdollista yleisöä, mutta tässä tapauksessa uskoisin vaikutuksen olevan päinvastainen. Tulin myös funanneeksi, että terveellä suomen kielellä ilmaisu olisi ihan hyvä taito, jonka jonain päivänä ehkä saavutan. Bisnes jatkuu sikäli kun ideat iskevät. Viimeksi julkaistu elämänkerta on kyllä pettymys. Tavallisesti en yritä suojella minääni tai yksityisyyttäni, tai pyri kirjoittamaan valtavirtaisesti sosiaalista hyväksyntää saavuttavaa tekstiä. Tekstin kirjoittaminen kouluhommana vain muuttaa luonnetta, kirjoittajan sekä tekstin. Valitsemani näkökulma on eniten perseestä, elämäni näytti pahasti train on a trackilta (Kiitos Buju Banton). Myöhemmin mahdollisesti työstän läskin romaanin muotoisen elämäkerran varhaisesta elämästäni, kelvokkaasta näkökulmasta.

Olen tullut myös ajatelleeksi että saisin paljon enemmän aikaiseksi yhteiskunnallisesti toivottavaa toimintaa, jos olisin frigidi, välittämättä onko frigidi oikea termi miehistä puhuttaessa. Se taitaa olla aseksuaalisuus, mutta frigidi tässä kontekstissa on hauskempi. Labiili sen sijaan osoittautui haasteelliseksi käsitteeksi jo eilen. Tosin frigidiyteen mahdollisesti liittyvä hormonikierron problematiikka täytyisi ehdottomasti sivuuttaa, jotta vaikutus suorituskykyyn voisi olla totta. Tästä ei missään tapauksessa seuraa, että vielä paremman tuloksen saavuttaisi kasvavalla asosiaalisuudella, te sukupuoliorientoituneet homot ! Sosiaalisuuden ja älyllisten ponnistusten yhteys on kieltämätön. Selkein vaikutus olisi tietysti virikemaailman kuoleminen. Intressit voi myös sivuuttaa, tämä asosiaalinen ei kaipaa sosiaalisuutta. Hyötynäkökulmastakin älylliseen tekemiseen pyrkivä yksilö kaipaa jo kirosanaksi muodostunutta vuorovaikutusta, edellisestä syystä, mutta myös näkökulma-aspektista, ja vallitsevasta tiedonmuodostuskäsityksestä johtuen. Mutta frigidiys voisi olla tehokasta, voikohan sellaisen tilan saavuttaa. Pitäisiköhän kaikki b-miehet jarrurokottaa! Yhteiskunnallista hyötyä ilman masennuksia, itsemurhia ja kouluampumisia ! B-miehet haluavat internetissä ja maailmassakin kovasti esiintyä jokseenkin pysyviltä ominaisuuksiltaan paskoina ihmisinä, ts. he ovat rumia, epäsosiaalisia, tai omaavat mystisen kirousominaisuuden, joka ehkäisee ns. pimpinsaamisen. Näen tämän hevonpaskaksi. Suurin ongelma näillä paskahousuilla on matalan itsetunnon koulukuntaan kuuluminen. Kuulun siihen vähän itsekin. Omalla tavallaan jäsenyys on pysyvä, mutta asemaa koulukunnassa voi muuttaa, karkaaminen onnistuu myös toisinaan! Joka tapauksessa jäsenyys ei missään tapauksessa ole yhteiskunnallisessa kontekstissamme hyväksyttävä ! Olisin silti epävarma, haluaisinko jarrurokotusta. Huippusuorittaminen on arvomaailmassani näköjään alempana, kuin likainen paneminen, hurjaa. Jos joku muuten teki oikeat johtopäätökset elämäkerrasta, ja tietää elämästäni mitään, saattoi huomata viitteitä, että sosiaalisen elämäni kehittyminen toistaa hämmentävän samaa kaavaa, tahti vain on nopeutunut. Jossain on jumiuduttu totunnaiseen. Sosiaalisen edustusroolin vaihtaminen on muuten vitullisen vaikeaa. Mahtaako tarhantätien käsitys Leiffistä olla edes jokseenkin identtinen kotipoikien käsitykseen. Siinä pähkinää! Kehittäkää ajatusmaailmaanne, ettette näyttäisi tyhmiltä !

MyLeif [tirehtöörin leikkaus]

Kirjoitin abstrahoidun elämäkerran kouluhommana. Lue ja tee omat johtopäätöksesi, varsinkin syistä, joiden johdosta sinua ei mainita nimeltä, tai mahdollisesti ollenkaan.

Ensimmäiset muistikuvani sijoittuvat jonnekin kahden ja kolmen vuoden iän väliin, jolloin todisteiden mukaan kannoin keskipitkää tukkaa. Elävimmin mieleeni näyttää jääneen pikkuveljeni ensinäkeminen sairaalassa. Sain mummolta toruja, joiden perusta on tänäänkin epäselvä. Kertoman mukaan pikkuveljen saapuminen oli vaikea pala, mutta muistan pelkästään hyvähenkistä nahistelua, leikkiä ja kolttosia, jotka ovat jatkuneet jokseenkin näihin päiviin saakka. Pääasiallisesti syntymästä seurasi muutto Turun ydinkeskustasta parin kilometrin verran itään, Vasaramäkeen. En siis kaikesta huolimatta ole syntyperäinen vasaramäkeläinen, ja ilmeisesti olin muuttoa myös ensin vastustanut. Tästä huolimatta viihdyin kohtalokseni tulleella seudulla kohtuullisen tiiviisti ainakin seuraavat neljätoista vuotta. Muistaakseni minua on pidetty hieman alle kolmen vanhasta kahdessa päiväkodissa ja myös kolmiperhepäivähoitajalla. Ensimmäisestä päiväkodista muistan lähinnä, etten siellä viihtynyt. Steiner-päiväkotiin siirtyminen ei muistaakseni tuonut tähän merkittävää muutosta, mutta totuin linssien syömiseen, huovutustyyppiseen askarteluun ja älyttömiin nimiin kuten Elektra Kamotskin. Muistan olleeni lapsena verrattain epäsosiaalinen tapaus, tai pikemminkin turkulaisittain sisäänpäinkääntynyt, enkä muista tehneeni juuri kavereita päiväkodissa. Retrospektista ajatellen olin kai tottunut viettämään aikaani paljon vanhempien ihmisten parissa, isoveljenkin ollessa kymmenisen vuotta vanhempi. Jälkeenpäin olen oivaltanut myös että olen lähisuvussani ensimmäisiä junioreita, isoveljeni jälkeen serkuistani vanhin. Parhaat kaverit kuitenkin löytyivät pitkän prosessin seurauksena lähikulmilta. Pikkuveli oli varmasti kaikista väitetyistä kielteisistä kokemuksista huolimatta myös erityisen hyvä olla olemassa. Kolmiperhepäivähoitajan muistan olleen mukava, vaikka olinkin hänelle kova ärveltämään. Muiden perheiden pihoilla oli melkoisen mahtavaa leikkiä, erään perheen pojan kaveri päätyi kanssani samalle luokalle koulussa, ja oli hyvä kaverini, kunnes poistui Jyväskylään neljännen luokan jälkeen. Kotona kiinnostuksiani olivat pienelle pojalle ominaiset dinosaurukset, "maasters-ukot", sekä joskus neljän vanhana syttynyt lukemisen opetteluinnostus. Samoihin aikoihin myös muut älylliset ponnistelut olivat oletettavasti minulle mieleen, ja odotinkin kovasti kouluun pääsemistä. Mikä tämän mieltymyksen aiheutti, on triviaalia. Hiljaisesti jouduin nielemään pettymykseni kouluun päätyessäni.

Alkuoletukseni oli että pärjäisin koulussa vähintään hyvin, osasinhan jo lukea, kirjoittaa ja laskea plussia ja miinuksia. Ainakin kahden ensimmäisen luokan ajan tästä ei tunnuttu olevan erityisen kiinnostuneita. Enemmän painotettiin luovia ponnisteluja ja kädentaitoja, askarteluja, hyvää käsialaa, runojen kirjoittamisia. Minulle oli melkoinen takaisku joutua edellisten takia tukiopetuksiin. En nykyäänkään osaa kirjoittaa runoja tai ole kiinnostunut hyvästä käsialasta. En koe niitä elämälleni välttämättömiksi, vaikka toisinaan nautinkin flown pohjalta syntyvästä inspiroivasta tekstistä. Tuolloin meiltä vaadittiin myös päivittäin kirjoitettua juttuvihkoa, jota muistan vääntäneeni toisinaan tippa poskella. Inspiraatio ei vain riittänyt. Jokainen juttu oli myös tapana arvostella yhdellä, kahdella tai kolmella plussalla. Oli kausia jolloin sain nuo kolme, mutta jossain vaiheessa, motivaation kieriessä alamäkeä, oli yleisin tulos kaksi tai yksi. Jatkuva kitinä käsialasta ei myöskään edesauttanut kirjoittamista Toinen lukuvuosi käytettiin oopperan tekemiseen. Oopperan tekeminen on varmasti ulospäinsuuntautuneille, tekeville lapsille mahtava oppimiskokemus. Leiffille, 8v, se oli silkkaa helvettiä. Erittäin epäoikeudenmukaiseksi koin myös muutamien yksilöiden tuhmuuksista seuranneet kollektiiviset jälki-istunnot, joihin joutuivat yleensä kaikki pojat paitsi yksi, joka oli hyvinkäyttäytyvä, opettajan suosikki, ja hyvä kaikessa vaaditussa. Tämän koulussa täydellisen herrasmiehen koin ala-asteen, mutta myös yläasteen ja lukion ajan kelvollisena kilpakumppanina tiedollisissa ponnistuksissa. Toisinaan tämä kilpa oli minulle suurin ajuri opiskella. Jos en muuta saavuta, kirjoitettakoon mahdolliseen hautakiveen "Pieksi hra Varjon pitkässä matematiikassa". Edellä mainittujen epäoikeudenmukaisuuksien tuloksena muodostin melkoisen antipatian ala-asteen ensimmäisten vuosiluokkien opettajaa kohtaa. Aluksi oletin olevani antipatiani kera yksin, mutta myöhemmin muutkin tunnustautuivat erinäisistä syistä vihaajiksi, ja antipatiasta tuli kollektiivinen, jota se mahdollisesti oli piilossa alun perinkin. Oopperaprojektien johdosta päivät olivat kohtuullisen pitkiä, mikä ei kovastikaan lisännyt kouluinnostusta. Tosin ns. normaalien oppiaineiden kera koin siinä määrin onnistumisia, että koulunkäynti oli jossain määrin mielekästä. Myös kesät olivat koko lapsuuden pitkiä, joten mikään ylitsepääsemätön elämisen tuska ei koskaan päässyt iskemään. Ko. opettaja myös piti kohtuullisesti sairaslomia, ja päätyikin eläkkeelle jossain neljännen luokan puolivälissä. Sijaiset olivat yleensä tervetullut virkistys. Erityisesti eräs P, joka piti meille melkein koko kolmannen luokan syksyn opetusta. Vakituisen opettajan saapuessa tämä lyttäsi kaiken P:n toteuttaman opetuksen perseilynä. Oopperatouhun palkitsevin puoli oli projektiin liittyvä viikko Italiassa, jossa myös esitimme tuotetun esityksen. Matka oli loistava kokemus lukuun ottamatta lievästä tomaattiallergiasta johtuneesta italiansafkan rajoittuneisuudesta. Aloin päästä oikeuksiini koulussa viidennen luokan aikoihin, jolloin tiedollisiin aineksiin alettiin kiinnittää enemmän huomiota. Yhä minua hieman risoi huomion kiinnittäminen vihkojen siisteyteen. Kyse oli kuitenkin omista muistiinpanoistani. Nykyään en jaksa välittää tuollaisesta. Sosiaalisesti olin ala-asteella jokseenkin syrjäänvetäytyvä. Aloin tutustua useimpiin luokkatovereihini vasta noin kolmannesta luokasta eteenpäin, lukuun ottamatta edellä mainittuja herrasmiehiä, joiden lisäksi vietin aikaani paljon erään jokseenkin – tänäkin päivänä - omanlaisekseni kokeman kaverin Murseenin seurassa. Riittävän ajan kuluessa tein kuitenkin useita hyviä kavereita. Jossain vaiheessa aloitin jääkiekon. Joukkueessakin tuttavuuksien tekeminen oli vitullisen työn takana, ja vietinkin hyvän aikaa hylkiökastissa. Ajan kuluessa päädyin hyviin väleihin useimpien kanssa, ja lähteminen joukkueesta viisitoistavuotiaana oli jo hieman haikeaa. En jaksaisi uskoa että näillä jätkillä olisi vieläkään paljoa paskaa sanottavaa minusta.

Lienee sanomattakin selvää että yläasteen valinta määräytyi sen mukaan, mihin kaikki muutkin ovat menossa. Tämän johdosta päädyin hakemaan myös liikuntaluokalle, johon en näe minulla olleen oikein edellytyksiä. Viimeisten kahden luokan opettaja ala-asteella kannusti liikuskeluun, mikä saattoi myös vaikuttaa. Toki olin jääkiekkoilija, mutta erityisen liikunnallisesti lahjakas en ollut missään vaiheessa. Sosiaalinen vaatimus oli kuitenkin vahva ja ilman suurempia mutkia todella päädyin liikuntaluokalle, joka tuntui hyvin pitkälle koko yläasteen ajan virheeltä. Lukuunottamatta muutamia poikkeustapauksia ja aiempia ystäviäni, vertaisryhmäni liikuntaluokilla muodostui eri tason kusipäistä. Toimeentulemiseen vaadittavia taitoja oli kuitenkin opittu, ja pienen työn jälkeen sopeuduin hylkiöitymättä täysin. Yläasteikäiset kakarat ovat tunnetusti muutoinkin julmia räkänokkia, ja pihan laitamilta löytyivät myös todelliset outcastit. Heidän elämänsä ovat edenneet vaihteleviin suuntiin. En aio myöntää kiusanneeni heitä. Muistaakseni en sitä oikeastikaan juuri harrastanut. Vastareaktiona kusipäisyydelle ja kusipäille lähennyin kuitenkin kovasti ala-asteella tutustumiini vanhoihin kavereihin, myöhempiin kotipoikiin ei-liikunnallisilla rinnakkaisluokilla, enkä voi sanoa katuneeni. Tässä viitekehyksessä alkoi tietysti päihteiden kokeilu. Kotipoikalauma laajentui ymmärtääkseni jokusen siitä syystä, että meillä oli valheellinen maine kovina dokailijoina jo nuorena. Ensimmäiset humalat olivat muistaakseni työn takana, kaljahan oli sikapahaa. Kilju keittämisprosesseineen sen sijaan oli epic win. Vastaavaa yritettiin monesti, mutta yhtäläistä eeppistä voittoa ei ensikokeilun jälkeen saavutettu. Kotipoikien osin tukemana, osin vastustamana ja suurelta osin ajamana otin myös ensimmäiset askeleeni kohti marginaalin valtavirtaa. Tätä ennen pidin implisiittisesti viisaana melko ehdottomasti pyrkiä samoihin valintoihin, kuin muut. Kotipoikien keskeinen kolmio päätti repäistä, pistää hassut vaatteet päälle ja hankkia bongorummut, marakassit ja rytminauhan taakseen. Robert Aja debytoi 30.4.2004 yli satapäiselle yleisölle no woman no cryn, keikka myös nauhoitettiin. Yleisön pyyteettömästä rakastumisesta huolimatta esitys, kuten niin monet muut ennen ja jälkeen, meni jokseenkin vituiksi mitä ihmeellisimmistä, moninaisista syistä, mutta rebelöintihenki sai diskreetin tönäisyn. Seurauksena hieman myöhemmin alkoi armoton tukan kasvatus kauan vallinneen lyhyen tukan kauden jälkeen (hiustenmuotoilua olen vierastanut aina), tähtäimessä vielä niin kaukaiselta tuntuvat takut. Sen lisäksi marginaaliin suuntautuminen toi pikkuhiljaa kyvyn suhtautua ns. parempiin kusipäihin ylimielisesti. Altavastaajan asema oli pedattu - ja pidetty. Suorituspuolella liikuntaluokkalaisuus ei sujunut aivan odotetulla tavalla, ja jouduin ponnistelemaan jokusen välttääkseni olemasta ryhmän huonoin. Puberteetti, joka oletettavasti yhä jatkuu, toi kuitenkin toivottua lisäpontta liikunnallisiin pyrkimyksiin, ja kolme vuotta jatkuneen paskan lapioimisen jälkeen Laksu, liikunnanopettaja, jota yhtäläisesti hyvin pitkään pidin lähinnä liikuntaluokkalaiskusipään vanhana ja karvaisena jatkeena, joutui myöntämään minun tehneen huomattavaa progressia, josta myönsi myös yhdeksikön liikunnasta, mikä silloin merkitsi paljon. Jälkeenpäin urheilun aloittaminen näyttäisi olleen ihan hyvä veto. Suunnaton kehitys johti myöhemmin sellaisiin suursaavutuksiin, kuin 3125 suupperin testissä lukion ekana keväänä ja 100 kiloa penkiltä joskus lukion toisen joulun tienoilla. Mistään hienomotorisesta ylivoimasta ei siis ollut kyse. Näistä suoritusten ja massan huipuista on menty pikkuhiljaa alaspäin. Muutoin koulumenestys oli huipussaan. Kymppejä ei ole suunnattoman vaikea kiskoa käyttämällä yhden illan verran lukemiseen per koe koulussa, jossa valtaosaa vertaisryhmää ei ns. nappaa. Sinänsä huvittavaa, kuinka suuri osa tästäkin apinalaumasta päätyi lukioon, mitäköhän heistä lie tullut. Toki myös Kupittaan korkean syrjäytymispotentiaalin yläasteella oli lahjakkaat oppilaansa, ja suunnattoman vitutuksen aihe oli lopputulos ei ainuttakaan stipendiä peruskoulussa. Noh, lukiossa ehtii, ajattelin.

Yli yhdeksän ja puolen keskiarvolla lukuaineissa jatkokoulutusvaihtoehtoni olivat kohtuullisen auki. Tuolloin ehdoton, myöhemmin lapselliseksi osoittautunut päämääräni oli lakikoulu, joten lukio oli toisen asteen koulutuksista ainoa tarpeellinen vaihtoehto. Tässä vaiheessa poikkesin lähes kaikista kotipojista poistumalla vasaramäkeläisestä opintokehästä ennen Kupittaan lukiota. Päätös mennä ns. hyvään, eli suosittuun lukioon ei tosin ollut täysin oman pääni vaan monien suostuttelun jälkeen hyvinä pitämieni neuvojen summa. En ole pätevä sanomaan että lukioiden opetusmenetelmissä olisi groteskeja laadullisia eroja, mutta tavassa suhtautua oppilaisiin, järjestää heidän asioitaan ja erityisesti vertaisryhmissä ero vielä toistaiseksi vaikutteidelle alttiin nuoren menestyksen kannalta on suunnaton. Sain mukaani myös yhden kotipojan. Paljon pelätty ja manailtu erkaantuminen vasaramäkeläisestä elämäntavasta osoittautui harhaluuloksi, sillä kyseinen elämäntapa oli vasta muotoutumassa ja laajenemassa, ja olin hyvin pitkälle osallinen tässä ilmiössä. Lähinnä perspektiivini vain pyrki tulemaan laajemmaksi kuin Vasaramäkeen jääneiden. Lukiossa sain keskeiset ja perusteelliset ainekset ajatella omilla aivoilla ja kyetä asennoitumaan kriittisesti. Asiaa oli jo hieman pohjustettu yläasteella, mutta mm. media-analyysin ja filosofian saapuminen sai pyyteettömän huomioni, ja ainakin näiden kahden eteenpäin vieminen tuli myös jatkumaan. Ensi kokemukseni lukiosta oli omalla tavallaan värikäs Oulun seuduilta lähtöisin oleva filosofian opettaja. Häneltä opin, että pieni flirttailu on aina tarpeen, sillä se tekee elämästä paljon helpompaa. Jos olisin osannut sisäistää tämän tuolloin, olisi muun lukionkäynnin merkitys jäänyt varsin vähäiseksi. Lukiossa aloin myös hahmottaa todellisen tasoni ns. oppijana. Tiesinhän minä, että yläasteen helppoudessa oli jotain jäynää. Paljon varoiteltu vaatimus oppimistyylien saattamisesta perusteellisemmaksi osoittautui kusetukseksi. On turha spekuloida jälkeenpäin, että jos olisin antanut lukiolle enemmän, olisivat tulokset pysyneet aiemmalla tasolla. Kokonaisuudessaan olin kuitenkin tyytyväinen suorituksiini, mutta samalla kouluarvosanojen merkitys alkoi myös pikkuhiljaa rakoilla. Sosiaalinen elämäni eteni samalla kaavalla kuin aina ennenkin. Ensin turvaudutaan kotipoikiin, tässä tapauksessa siihen yhteen, sitten muutamiin vaivalla hankittuihin tuttuihin, ja siitä laajennetaan saavuttamatta kuitenkaan varsinaista nimeä. Myös aiemmin tarhasta tuttu Eetu K löytyi samasta lukiosta, jolloin tajusin että kyseinen nimi onkin kohtuullisen uniikki. Matkan varrella myös muita Steiner-päiväkodin naamoja on tullut tavattua mitä ihmeellisimmissä tilanteissa. Tein jokusen ihan mainioita tuttuja, mutta varsinaisia suurfrendejä, joita ei lukiosta irronnut useita, syntyi pikkuhiljaa oikeastaan vasta toisella vuodella. Erityistapauksena tahdon mainita erään varsin omaperäisen kaiffarin, joka nykyään vaikuttaa arkkitehtiopiskelijana. Tämä setä lähestyi minua omaehtoisesti ensimmäisen kerran hitaalla matalalla ”Leif Oskari”-kutsulla. Hän oli piirtänyt minusta kuvan, jossa pyörittelen locksejani, jotka tuolloin tukankasvatuksen saavutuksena olivat tuoreet ja kohtuullisen epäsiistit, jopa melkein pikkuisen rumat. Kuvasta kävi ilmi myös että herra tunsi Jamaikan populaarikulttuurin tyyppipiirteitä vähintään yhtä hyvin, kuin minä itse. Hänkin oli tykästynyt juurimusiikkiin, olkoonkin eri lähtökohdista käsin. Tuolloin hän oli hyvin spontaanisti erilaisiin toimintoihin mukaan lähtevä. Mainitsin hänelle reggaefestivaaleista Saksan Kölnissä, jonne olimme menossa kotipoikavoimin, ja hän innostui asiasta. Seurauksena oli riitaisuudestaan huolimatta kaikin puolin loistava Euroopanvalloitus, ja lisäys muuten niin vasaramäkeläiseen kotipoikarivistöön. Lukion loppupuolen aikoina postiluukusta putosi ikävänoloinen kirje, joka on ihan pätevä syy manata syntymistään miespuolisena tämän maan kansalaiseksi aikana, jona idea yleisestä asevelvollisuudesta on jo kauhtunut, jopa naurettava. ”Nuori mies, asepalvelus on ainoa tarkoituksesi”, kuului kirjeen keskeinen sanoma. Muistaakseni en omannut riittävästi rohkeutta tehdäkseni asian suhteen mitään epäsovinnaista, kuten hullun esittämistä tai kieltäytymisiä, joten valtio jäi odottamaan A-luokan nostomiestä Upinniemeen heinäkuussa 2008. Ajankohta tuntui tuolloin vielä niin etäiseltä. Lyhytnäköisyys näyttää olleen voimissaan. Lukio kulminoitui tietysti kirjoituksiin, jotka olivat suunnaton pettymys lukuun ottamatta pakollista englannin laudaturia, ja jo edellä mainittua hra Varjon kellistämistä. Erityisen suuri pettymys oli psykologia, yksi niistä harvoista aineista jonka oppimäärää kykenen yhä hyödyntämään. Esseen kirjoittelun varmuus ja kyky hallita laajoja tietomääriä kerralla oli osoittautunut itselle valehteluksi. Olin tosin jo sisäistänyt että näihin ylioppilaslappuihin voisi pyyhkiä perseensä, kunhan ne sattuvat vain olemaan sen jälkeen esitettävissä. Viimeiseksi onnistuneeksi oppimistapahtuman varmistukseksi luen siis insinööriajon läpimenon ensimmäisellä kerralla. Kirjoitusten jälkeen investoin lakikoulun kirjat, ja hakeuduin duuniin makkaratehtaaseen. Samalla kehitin jo hetken aikaa jatkunutta aineellisen pesäeron tekoa Vasaramäkeen muuttamalla häilyvästi yksiöön Korppolaismäessä, jossa asumista oli jo aiemmin kokeiltu. Tämä ei tietenkään tarkoittanut aiemmasta irtautumista vaan uutta kohti laajenemista, toistamiseen. Lakikouluun lukemiseen suhtauduin kuten kaikkeen aikaisempaan lukemiseen. Kyllä minä selviän. Tämä on tarkoitukseni. Tarkoituksen olemassaolemattomuutta en aio vielä uskoa todeksi. Elämälläni täytyi siis olla jokin muu tarkoitus. Ylimielisesti tehty lakikoulun pääsykoe ei tuonut toivottua tulosta, mitä pidän ensimmäisenä todellisena epäonnistumisena opiskelun saralla.

Ensimmäistä kertaa elämässäni olin vailla mitään käsitystä, mitä tehdä seuraavan vuoden aikana, odotellessa uusia lakikoulun pääsykokeita. Tuolloin tunne ei ollut erityisen miellyttävä. Perspektiivin laajentamiseen kehotettiin, ja ajatus tuntui minusta erityisen houkuttelevalta. Au-pairiksi hakeminen on miespuoliselta niin omalaatuinen veto, että sitä oli pakko kokeilla. Erityistä kiinnostustakin osoitettiin, mutta homma todennäköisesti kaatui valheellisiin esioletuksiin rodustani ja juuristani. Mutta en tiennyt tätä siinä vaiheessa, kun aikaisemmin mainittu matkakumppanini kehotti jättämään typerän työni ja lähtemään kanssaan Amsterdamiin. Missään elämäni vaiheessa en ole tehnyt suunnattoman spontaaneja ratkaisuja, mutta tuona päivänä tein. Asiaan ei varmastikaan vaikuttanut matkaseuran koostumus. Meidän kahden lisäksi mukana oli kolme kappaletta naispuolisia. Näytti siltä että tämä matka manailisi tulevan vuoden kulkua, vaikka en sitä tuossa vaiheessa osannut aavistaa. Siispä marssin pomolleni, pyytäen joko viikon vapaata tai fudut. Jälkimmäinen toteutui. Ennen Amsterdamiin lähtöä suoritin uuden muuton, takaisin kohti Turun keskustaa, olettaen kuitenkin viettäväni tulevan vuoden Sveitsissä. Lähdin siis tulevaisuus varmana ottamaan kesän ainoaksi luultua lomaviikkoa. Amsterdamissa on mahdollista harrastaa korkeakulttuuria monin tavoin. Matalakulttuurin harrastamiseen on kaksi tapaa, huorat ja kotimaata laajempi edullinen päihdevalikoima. Molempiin kehotettiin, mutta huorakadusta tuli tuolloiselle mielentilalleni lievästi inhottava kokemus, kun lasin takana oli apaattisen oloinen alaikäisen näköinen nuori tyttö. Sen lisäksi maksullisen naisen hinta oli järkyttävä. Tinkiminen ei houkuttanut, että en käynyt huorissa sitten. Kokonaisuudessaan matkasta jäi vähintään nostalginen olo. Kotiinpaluu sen sijaan tapahtui hämmennyksen hengessä. Suunnitelmat torpedoituna, vastuu vastikkeiden maksamisesta, säästöjen supistuminen, eikä mitään käryä, millä ajan saa kulumaan. Työttömän arjella oli kohtuullisen stressaava ja alemmuudentunteita aiheuttava vaikutus. Kuukausi tätä, ja pelastuin ”toistaiseksi” sorvausbisnekseen. Pienenä plussana mainittakoon irrallisuus kaikista sosiaalisista suhteista, joilla olisi muu kuin itsetarkoituksellinen motiivi, toisin kuin koulussa, jossa jonkun, mieluiten useimpien kanssa oli ihan tarpeellista tulla toimeen, jolloin sosiaalisuus ei ollut itsetarkoituksellista. Seurauksena valitsin itsetarkoituksellisen seurani välillä hyvin, välillä vitullisen huonosti. Historiaa tehtiin tuona syksynä, kun ensimmäinen vasaramäkeläinen jätti kotiseudun, enkä se ollut minä. Toistaiseksi määräaikainen työsopimus piti minut bisneksessä kolmisen kuukautta, kunnes lähdin menemään. Työkkärin vaatima syksyn tarpeeton yhteishaku tuotti minulle tarpeettoman paikan koneinsinöörien koulussa. Loisena oleminen ja opiskelupaikan kokeilu ei kuitenkaan tuntunut epähoukuttelevalta. Työni ei ollut erityisen mielekästä, millä oli myös hyvät puolensa, kuten vapaa-ajan tarkka hyötykäyttö ja vapaus kaikesta aivoja kuormittavasta toiminnasta. Vapaus sisälsi mahdollisuuden itsensä toteuttamiseen lukuunottamatta noin neljääkymmentä tuntia viikossa (+matkat). Merkittävimpänä oivalluksena koin, ettei loppusijoituspaikkani ole Turussa, mitä olin epäillyt jo aikaisemmin. Neljäkymmentä tuntia oli kuitenkin ajastani liikaa. Ajattelin lempeän opiskelun olevan juuri, mitä tarvitsen. Illusorisesta opiskeluvastuusta syntyi kuitenkin illusorista stressiä, ja kestin aktiivisesti noin kaksi kuukautta, varsinaiset loparit otin toukokuussa tuloksella yhdeksän ja puoli opintopistettä. Tämän jälkeen itsensätoteuttamishankkeet jatkuivat täysipainoisesti erinäisissä muodoissa, matkailuseikkailun ollessa keskeisin toteuttamisen muoto, antaen perspektiivin mitä kummallisimpiin perhe- ja asumismuotoihin. Jo aikaisemmin olin hieman realisoinut mahdollisuuksia jatkaa elämääni. Päätin luopua lakikoulusta ja pyrkiä edesauttamaan maisemanvaihtoa. Tarpeeksi inkrementaalinen, mutta tarkoituksenmukainen päämäärä oli Tampere, josta kokemukset olivat toistaiseksi erityisen myönteisiä. Muutospelosta johtuen hain kuitenkin myös turkulaisiin opiskelupaikkoihin. Vakavasta pääsykokeisiin lukemisesta tuli pian elämääni, muistaen kuitenkin myös elämän keskeisimmistä asioista huolehtimisen. Luvun ollessa intensiivisimmillään minulle väläytettiin ehdotusta tarhansedän urasta, jonka olin aikaisemmin tyrmännyt, luultavasti vallinneen lakimiesambition johdosta. Arvomaailmani oli kuitenkin kokenut jokseenkin perustavia muutoksia viimeisen puolikkaan vuoden aikana, ja mahdollinen toiminta, jota tulisin tekemään työkseni, oli saanut uudet kriteerit. Tarhansetäkoulusta tulikin lopulta ensisijainen hakukohde, ei vähiten siksi, että se tekisi Turusta muuttamisesta pakollista. Jossain vaiheessa yhteiskunnallisesti epähyväksyttävän toiminnan aiheuttama köyhyys tuli vastaan. Minun piti mennä taas töihin. Apuun riensi nappitehdas, jolla olin aiemminkin viettänyt noita myöhempien aikojen lyhyitä kesiä. Tällä kertaa satuin kokemaan minkä tahansa työn mielekkääksi, sillä se edisti korkeampia tavoitteiden toteutumista, ja motivaationi elämiseen oli pitkästä aikaa kohtuullisen ylhäällä. Samaisen korkean elämismotivaation johdosta haluni kohdata heinäkuu 2008 oli vähentynyt, jopa pakokauhun tasolle. Halu päästä helpolla ja sopeutua oli kehittynyt haluksi olla selkärankainen itseään kohtaan, tehdä oikein ja osoittaa yhteiskunnallisia epäkohtia. Tulevaisuus alkoi yhtäkkiä näyttää väistämättä paskalta. Kohtaloani välttääkseni rakensin useita enemmän ja vähemmän varmoja suunnitelmia. Jännitys ja muu kohtalon tekemät epätasaisuudet tuntuivat mielekkäältä purkaa Euroopanmatkalla, hyväksi havaitussa tyttöpainotteisessa seurassa. Yhteiskunnallisesta aspektista tarpeeton vuosi oli tehnyt minusta valikoivasti kohtuullisen yksilön. Siispä tein Euroopassa uusia tuttavia, jotka muutaman päivän perusteella loivat minusta jopa hyvän kuvan. Ensimmäinen heinäkuuta tapahtui jotain merkittävää. Heräsin Luxemburgissa puhelimen soimiseen. Kelan täti tahtoi selvitellä epäselvyyksiä kevään tukipolitiikasta. Tästä välittämättä luin aamulla saapuneet tekstiviestit. Hyvää nimipäivää, hyvää nimipäivää (kiitos M:lle, jota en aikonut mainita ), hyvää nimipäivää… Onnittelut, tarhansetäkoulussa on sinulle paikka! Tuona onnellisena päivänä tuli kiire palata Suomeen lykkäämään tärkeää päätöstä kusta yhteiskunnan sokeaan silmään. Noin yhtä erityisen kuumottavaa viikkoa myöhemmin luukusta putosi kirje, jonka keskeinen sanoma oli: Upinniemi, heinäkuu 2009. Elämälläni oli jälleen suunta, ainakin vuodeksi eteenpäin.

Viime torstaina, kaksikymmentävuotiaana, jouduin yliopistossa opettajan puhutteluun.

Life is (a)Leif

Hyvää AIDS-päivää myös sinulle. Minun päivääni kuului varmistus negatiivisuudestani. Kuumotukset olivat suunnattomat tuomion osuessa teemapäivälle, ja telkkarin esittäessä dokkaria HIV:n kera syntyvistä lapsista. Kyseinen dokkari opetti ainakin sen, että HI-viruksia on monenlaisia, eli vahva ihminen kykenee selättämään piskuisen viruksen toisinaan. Sen lisäksi opin että vittumaisimpiinkin olosuhteisiin voi tottua. Sitä sopii miettiä, sillä ylimielisyydestäni AIDSia kohtaan olen saanut rampauttavan rangaistuksen polveeni. Mahdollisesti olen vain loikkinut liian leveiden katujen yli liian nopeasti. Täydellistä varmuutta negatiivisuudesta ei vieläkään ole, mutta pidän yhä totuutena ettei näin hyvälle ihmiselle tapahdu sellaista irrationaalista pahaa, kuin AIDS, syöpä tai murha. Jos pahuuteni olisi pahaa, olisi minulla AIDSin lisäksi muutama pysyvä ruumiinvamma, ja kaksi kakaraa, joista toinen myöskin kantaisi AIDSia. Epävarmuuden vallitessa pidän oikeutenani myös vitsailla asiasta tunteakseni oloni turvalliseksi. Väärinkäsitysten välttämiseksi en kuitenkaan todennäköisesti jatkossakaan liitä red ribbonia asuihini. Minusta tuntuu myös että narsistinen itseilmaisuni on kuolemassa. Ehkä olen oppimassa ilmaisemaan itseäni oikein, esimerkiksi tyhjälle tuolille, tai sitten olen kääntymässä takaisin sisäänpäin. Koulumaailma, olkoonkin kuinka sosiaalinen, mahtava ja aiemmista poikkeava, tekee selkeästi minuun epäsosiaalisen vaikutuksen. Koska sosiaalisuus koulussa on helppoa, et näe sen eteen vaivaa, oletan.

Mietin myös tämän blogin nimeä. Tarkoituksenahan on nupinsisäinen matka, joiden kuitenkin olettaisin tapahtuvan ulkoisten matkojen viitekehyksessä. Viimekertaiset matkat ovat sijoittuneet vähän lähiympäristöön. Ei sillä, oli kyllä kehittävää käydä Kalliossa, vaikka tarkoituksena ei ollutkaan etsiä käsiini taannoista Luxemburgin virhettä - kohdatessa olisin luultavasti saanut terästä kylkeen. Helsinki yrittää joka tapauksessa jokseenkin simuloida Euroopan suurkaupunkeja. Säätäminen on helppoa, baarit ovat kapeita, reggaebaareja on enemmän kuin kaksi, junissa voi matkustaa pummilla, jos ei kuumota liikaa, ja älyttömiä keskiyön bussinodottelujakin syntyy. Se mitä tältä paskakaupunnilta kuitenkin puuttuu, on selkeä järjestys, joka tekisi kaupungista hahmotettavan. Onneksi tämä puute korvautui itseilmauksellisella puuhalla. Erilaisten instrumenttien lomassa toteutin itseäni parhaalla mahdollisella tavalla, takkuja pyöritellen. Viikonloppu oli boheemi ja varsin lunki. Juuri sitä, mikä tuli tarpeeseen. Alkoi ihan tulla ikävä porukoilla asumista. Kaksikymmentä täytettyäni kykenisin halutessani itsenäiseen elämään, mutta varsinainen kypsyys lienee itsenäistymisen haluamisessa. Ehkä sitten kun minulla on kakaroita. Tai AIDS. Tai molempia.

Olen ollut progressiivinen. Kemikaalivieroitus on mahdollisesti luvassa joulukuussa

Bemmikuskit, ja niiden rumat naamat

Tiedän että on yö, kun saavun kotiini pimeään, mutta blogia pitää kirjoittaa silloin, kun se tuntuu oikealta. Nähtävästi Mansesterin keskeisin vaikutus on Martti Syrjän lyriikka, jota en lainkaan osaa väheksyä. Eräs pieniä arkipäiväisiä ärsyttäviä ei-turkulaisia piirteitä olen myös havainnut. Ei riitä, että joka neljäs päivä on vituttavan sateen lisäksi myrsky, joka pistää ns. hyvään hintaan ostetun sontsasi korjauskuntoon, vaan taivaalla on pakko suhahdella vitun viimeisiä hävittäjiä tiuhaan tahtiin. Korviin sattuu. Tahtoisin ampua yhden tai muutaman alas ja seurata reaktioita Tänään murrosikäisen pojan hyvin realistiseksi havaittu yh-fantasia meni palasiksi. Yh palasi tanssimasta kotiin kera jäykähkön oloisen keski-ikäisen ruman miehen, jonka kädenpuristus oli ehkä omaani tällä hetkellä vastaavaa luokkaa - minun täytynee aloittaa taas hauiskäännöt, joiden vaikutus puristusvoimaan on kaikille tuttu - ja jäi sinne "spekuloimaan vielä hetkeksi". No, enhän minäkään täysin tyhmä ole. Ilta edennee kaavalla kaksi, ehkä kolme lasia punaviiniä, ilman kummempia kiusallisuuksia "panee", tupakille. Kaavaan kuuluu nuorten miesten genressä vielä toisto ilman punaviiniä, mutta keski-ikäisen sedän ollessa kyseessä jätän toiston mahdollisuuden spekuloinnin sikseen. Alhaalla oven edessä näen valkoinen bemmin. Mitään fambly mania ei sentään ole luvassa, muuten pojasta, siitä murrosikäisestä, voisi tulla työtön. Tämä kaikki oli jokseenkin odotettavissa, ja merkit olivat nähtävissä, mutta murrosikäinen poika on murheen murtama. Ei siksi, etteikö fantasioiden murtuminen kuulu olennaisesti kasvamiseen, tai siksi että asia olisi ollut muutettavissa varhaisella rohkealla puuttumisella, vaan siksi että vastaavanlaiseksi sedäksi tuleminen on vain todennäköistä, mitä poika ei tällä hetkellä kykene sulattamaan maailmankuvaansa. Sulattaminen tapahtuu vasta sitten, kun asialle ei ole enää tehtävissä mitään. Bussimatka ghetosta on jälleen yksinäinen ja mietteliäs. Täysin turhaan ostettujen suklaan ja tupakan yhdistetty tuoksu tekee pojan nostalgiseksi. On olemassa jo postvasaramäkeläistä nostalgiaa.

Vaikka olen syvästi allapäin murrosikäisen pojan kohtalosta, olen virkistäytynyt ajatuksella, että ikävä puurtaminen saa mahdollisesti vuorokauden mittaisen välibreikin, joka sisältää myös viihdettä. Viihteen laatu on vielä auki. Todennäköisesti luvassa on sitä "ihanjees" laatua, mutta mahdollisesti sitä parasta laatua. Lopputulema riippuu luultavasti karmasta. Harvat ihmiset pitävät minua millään tasolla uskonnollisena, mikä sinänsä on groteski, mutta sosiaalisesti minulle edullinen harhaluulo. Karma on kuitenkin minulle läheinen käsite sikäli, kuin olen sen muotoillut. Jokseenkin tiivistettynä tekemäsi hyvä tulee jossain vaiheessa takaisin, ja tekemäsi paha lyö sinua perseelle. Käsitys ei oikeastaan edes ole uskonnollinen, sillä siihen ei ole liitetty minkään korkeamman voiman tai vastaavan läsnäoloa, lukematta kuitenkaan pois sellaisen mahdollisuutta. Lähinnä karma on päänsisäinen jäsennystapa, jossa kielteiseksi kokemasi teot kasaantuvat odottamaan oikeutettua rangaistusta hyvyyksien tehdessä lopulta vapaaksi ja autuaaksi. En oikein osaa perustella, miksi tähän naiivisti uskominen helpottaa elämääni eli on oikeutettua, mutta tällainen ominaisuus saattaa säästää minut valkoisen bemmin omistamiselta, tai sen vitun Audin. Itsehän en pidä Audi-kuskeja minään, toisinaan autokuskeja yleisesti kyllä. Joka tapauksessa täällä blogissa annettu lupaukseni avata jälleen yhteyksiä on ollut tähän saakka kusetusta, minkä koen aiheuttavan pahaa karmaa. Totesin näin jo päivän tapahtumista. Teon tekemisen objektiivinen hyvyys tai pahuus ei vaikuta asiaan lainkaan, kun koet tehneesi vääryyttä. Tosin 'objektiivinen hyvyys tai pahuus' on tässä vain kovasti konventionaalinen käsite, jota et ainakaan sinä kykene määrittelemään. Asialle olisi pitänyt tehdä jotain jo luvatessa. Lupausta ennen olen tämän velvollisuuden välttänyt sillä järkiperäisellä perusteella, että yhteydenotolla olisi mielentilaani järkyttävä vaikutus. Liian pitkän ajan jälkeen yhteydenotto tiettyihin ihmisiin on vain tuskaa. Huomenna, huomenna, sanovat laiskat ihmiset, oikeasti heitä pelottaa. Jotain on kuitenkin tehtävä ennen tulevaa koitosta ja sitä seuraavaa viihdettä, muutoin molemmat tulevat varmasti päättymään ikävästi.

Olen saanut taitavasti pakoiltua karmakasta vastuutani vedoten kiireeseen. Ilmeisesti koen kasvatuksen historialliset ja filosofiset lähtökohdat niin tärkeiksi (olen muuten oppinut mielekästä uutta, tekstiä luvassa), että junnuLeiffin yhden miehen keisarikunnan totalitaristinen johto on päättänyt julistaa poikkeustilan. Tämä tarkoittaa että kaikki toiminta mikä ei suoraan tai välillisesti edistä tässä tapauksessa kasvatustieteen perusopintojen omaksumista, on tarpeetonta toimintaa. Valtion toisinajattelija, jonka teesin mukaan sosiaaliset suhteet edistäisivät pyrkimystä dramaattisesti, mukaillen analogiaa valtionuskonnosta, karman laista, on likvidoitu toistaiseksi (vinoleuoille pähkinä : mitä tarkoittaa "likvidoitu toistaiseksi" ?). Kelvollisen aineksen suorituskykyä on päätetty nostaa lopettamalla kemikaalien saannin rajoittaminen. Naapurivallan sotaveteraanisankarit höökipillereineen ovat tulleet selkeästi ihailluiksi tässä hiirenpaskavaltiossa. Natsitkin kiskoivat piriä, niin kai nykyäänkin. Umpikuja tulee kuitenkin pian vastaan. Toivo muutoksesta elää. Jos jenkeissä, niin miksei Leiffin keisarikunnassa?

PS Osin edellämainitusta johtuen päätin, etten kirjoita typerää mediakasvatusblogia tänne enää. Uusien reunaehtojen synnyttämä asiatyyli ei sovi tänne, en saavuta kirjoittamisella enää opintopisteitä, eikä kirjoittaminen tänne selkeästikään pidä minua missään aikataulussa.

Day for an heroes

Tänään koin bulimisia oireita pitkästä aikaa. Kiinalainen seisova pöytä vain houkuttelee liiaksi syömään yli oman tarpeen. Köyhyydessä selvästi riutuneen mahalaukun venyttäminen oli ns. kipeää. Täytyy opetella pitämään laukku kuosissa venyttämällä se äärimmilleen ainakin viikottain. Legendojen mukaan mahalaukku voi kasvaa semmoiseksi koripallon kokoiseksi. Tämä ei välttämättä ole kovin mukavaa vihanneksilla ja soijarouheella. Yksi hyvä syy lisää mennä kiikkuun. Tänään on itsemurhaajien muistopäivä. Umpikujaan ajaudutaan yleensä pätevistä syistä, kuten telkkarista ei tule mitään, iPodisi käännettiin, naiset ovat ikäviä. On aina yhtä mukavaa vatvoa että mitä jos liittyisi arvon lusikanviskaajiin. Jos minulla olisi sellaiseen taipumus, raja olisi luultavasti ylitetty jo minuuttia sitten. Vinkkinä lukijoille, joiden mentaliteetin tunnen, häkämyrkytys on ehkä kivuttomin. Kuukahdat vain sijoillesi. Paljon jänskempää on kuitenkin katsoa paljonko vielä voi mennä vikaan, ehkä jonain päivänä jokin ehkä onnistuu myös. Pitäisi olla ehkä enemmän uskallusta kokeilla, mitä tapahtuu jos ylittää vähän rajojaan. Senhän tietää, että mikään ei ole niin pahasti kuin ekana luulee. Kielteinen palaute on monelle vain seinä. Toivottavasti an heerokset ovat löytäneet tekonsa jälkeen jotain uutta. Vitutushan on varmasti suunnaton jos kiikkuunmenosta seurasikin ihmisen järjen toiselle puolelle menevä olemattomaksitulo

Tällä hetkellä mentaliteettini ei kuitenkaan ole tämä. Minulla on kiire tehdä miljoonia kouluhommia. Normaalisti niin laiskana tunnen kuitenkin kouluhommat velvoittaviksi, erityisesti tarhansedän tulevan tehtävän, sillä olen nyt nähnyt millä tolalla tarhat ovat. Pakkosyöttöä ei ole enää ollenkaan vaikea kuvitella. Stressin tarpeellisuus on sivuseikka. Teen jokatapauksessa yötöitä tänään, ja kadun huomenna. Kunnianhimoinen tavoite vieroutua päihteistä kusee tässä tilanteessa kintuilleen. Tietäen että tilanne ei ole muuttumassa ennen joulua, jos silloinkaan, jatkan tässä lohdullisessa kierteessä. Ainakin näen öisin kauniita unia. En todellakaan jaksa enää ihmetellä ns. vahvempien aineiden käyttöä. Voisin pitää jopa mielekkäänä vetää loppuvuoden pirillä, nyt kun kahvikin toimii jokseenkin huonosti. Pirin käyttö ei tietenkään kykenisi korvaamaan kahvin käyttöä, sillä ajatus lakkaa kulkemasta oitis kofeiinin puoliintuessa kehossa noin kuuden tunnin välein. Tietäen kuitenkin roinan hinnan, ja korkean kynnyksen alkaa veljeillä minkään säätäjien kanssa, on tämä tietysti vain spekulointia. Sen lisäksi en osaa yhtään sanoa, miten kyseinen sotku minuun vaikuttaisi. Tietysti on olemassa jotain paljon parempaa, kuin mikään huume. Luonnollisen välittäjäainekierron aikaan saaminen mukavilla kokemuksilla saisi stressin unohtumaan minuuteissa, mutta typerä ihmismieli pitää järkevänä taistella turhaa taistelua sen sijaan, että lähtisi tiettävästi työlääseen hankkeeseen tehdä uusia tuttavuuksia. Historiaa ei voi muuttaa, ilmaisi Ruupertti asian terävästi. Vasaramäkeläisen kasvatuksen vaikutus antaa oman lisänsä nature vs. nurture-kiistaan. Kaikki aiemmat kokemukset on mahdollista saada järkiperäisesti jokseenkin hallintaan, mutta tietyt vahvat tunteet säilyvät vaikuttaen elämään hankaloittavasti. Niin, jos ei uskalla käydä pyytämässä ilmaista kakkua, niin millä vitulla tutustut uusiin ihmisiin?

PS huomenna olen mahdollisesti kolme luentopäiväkirjaa myöhässä. Tätä priorisointia tulen varmasti katumaan.

Nekala is in fact negala !

Walla

Mukavaa ekskursiontuntua on vihdoin ollut nähtävissä odotettavasti kankean kopissaelämisalun jälkeen. Keittiömestarin taitoihini alan olla jo tyytyväinen. Lohimedaljonkia, aiolia, lohkoperunoita. Luonnonlääkitysmenetelmiäkin on kokeiltu tehokkaasti. Äitien huostasta (äitejä minulla on ollut monia, eikö sinulla ole?) lähteminen ei ollutkaan yhtä kivuliasta, kuin olisi osannut odottaa. Tutustuin jokuseen uuteen ihmiseen, joiden kera vietin mukavia hetkiä psykoaktiivisten aineiden, ei vähimpänä kofeiinin, myötävaikutuksesta. Olkoonkin että tutustumiset jäivät pinnalliselle tasolle, jostainhan on aloitettava, opin kanssakäymisestä paljon uutta, erityisesti sen varjopuolista. Streittarille olkoon tiedoksi, että päänsisäisillä päihteillä, jotka vääjäämättä kuuluvat myös kemikaalittomaan täysipainoiseen elämään, on myös sivuvaikutuksia. Tässä, erään kanssakäymistripin vaiheessa havaittavissa on kuumotusta, pahoinvointia, tärinöitä ja mystistä ikävää oloa. Mieleeni muistuu eräs ilta, jonka oireet olivat samanlaiset ja lopputulemana kohtuullisen yksinäinen matka Hervantaan. Diagnoosi oli akuutti nikotiinikofeiinimyrkytystila. Tällä kertaa tätä diagnoosia ei voi soveltaa.

Jepjep, olen lukenut toisen tekstiä. Typerä teksti, joka kuohauttaa, kielii ehkä käytöshäiriöstä, mutta mahdollisesti harmittomammin valikoivasti herkästä ihmisestä. Uskoakseni teksti ei ollut minulle henkilökohtaisesti suoraan suunnattu, mutta empatiani, tai jokin muu hyvin relevantti sivistyssana heräsi, josta seurauksena edellä kuvaillut fysiologiset oireet. Tosin viimeksi tunsin myös jonkin verran puolustuskyvyttömyyttä, mutta sellainen tunne on selkeästi kuolemassa minusta. Oletettavasti syynä on vähäinen altistuminen tilanteille, joissa tunnen puolustuskyvyttömyyttä, mutta on olemassa myös häviävän pieni mahdollisuus että olen kasvanut taas hieman. Empatia on kummallinen juttu. Se on se asia, jolla erotan itseni muista nykyisistä, tulevista ja entisistä nice guy-syndromisteista. Kykyni empatiaan on siis luonnollisen korkea, muiden genreenkuuluvien ollessa lopulta vain itsekeskeisiä kusipäitä, jotka yrittävät ottaa ominaisuuksistaan hyödyn. Sitten huomaat oman empatiasi lopulta rakentuvan yhtäläisen itsekeskeisille lähtökohdille. Kusipäisyyden lisääntymisen myötä empatia näennäistyy. Hyvää synteesiä ihmiseksikasvamiseen etsitään yhä.

All in all, johonkuhun ei ole pidetty yhteyttä. Se, ettet pidä yhteyttä ihmisiin, joita pidät ystävinäsi, on minusta lähtökohtaisesti vittupäistä toimintaa. Täten sinua ystävänään pitävät ihmiset, joihin et pidä yhteyttä, saattavat pitää sinua kusipäänä. Yhteydenpitämättömyyteen reagoiminen vaihtelee jokusen. On ihmisiä, joita pidän ystävinäni, vaikka en ikinä kuulisi heistä. En halua sanoa, että syy on historia, mutta kun näin todennäköisesti on. Toisaalta välimatkat ja tilanteet, ts. olosuhteet antavat vain anteeksi, myös tällä digihuumeiden aikakaudella. Korkea kynnys kutsua ihmisiä ystäviksi maksaa itsensä toisinaan takaisin. On myös ihmisiä, joilta odotat jonkinlaista yhteydenpitoa, jonka puutteessa koet vieraantuneesi heistä, ja mahdollisesti otat itse yhteyttä. Sitten on ne, jotka eivät pidä yhteyttä. Nämä ihmiset koen kusipäiksi, enkä siis ota mahdollisesti itse yhteyttä. Nämä asetelmat tietysti vaihtuvat päässäni mielialani mukaan ainakin vuorokauden välein ensimmäistä ryhmää lukuunottamatta. Tasoja on tietysti useampia. Lopulta on näitä, joihin en pidä yhteyttä erinäisistä syistä, jolloin otan riskin, että minua saatetaan pitää kusipäänä. Usein yhteydenpidottomuudelleni on jollain tasolla perusteltuja syitä. Mene siis itseesi ! Osittain kaksi viimeistä ryhmää voivat toki olla päällekkäisiä. Tällainen tilanne syntyy esimerkiksi silloin, kun molemmilla on kohtuullisen korkea kynnys ottaa yhteyttä, mikä synnyttää myös tarpeettomia kusipäisyyden tunteita. Typerä suomalainen nöyryysmentaliteetti on kääntynyt nöyryydenvälttämismentaliteetiksi. Yhteydenpito on nöyrää, mille kaikki yhteydenottopelailut rakentuvat. Tunnen suunnatonta antipatiaa tarpeetonta pelailua kohtaan. Täten ottanen opikseni, käännyn tietoisesti takaisin kulkemalleni nöyräpolulle, ja otan ihmisiin yhteyttä. En mielelläni ota riskiä, että minua pidetään kusipäänä. Tietysti on tarkkaan valikoitu, keiden mielipiteistä oikeastaan välitän. Nöyräpolun tietoinen valinta muuttaa polun luonnetta hieman. On tietysti mahdollista, että se on silti nöyrää. Ehkä finaalinen motivaattori on raakata oikeat kusipäät vääristä. Suosittelen puhelimeen vastaamista. Jos joku tuntee puhelunsoiton jälkeen kokeneensa vääryyttä, kehottakoon minua syömään paskaa.

Jotenkin yliopistomaisesti keskimääräistä älykkäämmät, joskin ohjatut keskusteluverkostot ovat avautuneet silmilleni. Kyseinen verkosto odottaa näennäisesti materiaaliani, mutta en jaksa kuumottaa. Kuumotuksen väheneminen vaikuttaa myönteisen todelliselta. Tentti, tieteellispaskallisen tekstin ja kropelon käsiksen kirjoittaminen painaa päälle mutta kaikki hoituu, kuhan syyään eka. Eräässä opiskeluthreadissa viskasi joku neljännesretorisen kysymyksen, miksi netti on täynnä narsistista itseilmaisua. Kiire tuli perustella miksei kirjoittamani ole narsistista itseilmaisua. Tämähän on sarkasmia, vitun pölvästit (kuvitteellisen yleisön puhuttelu on narsistisen itseilmaisun äärimuoto) ! Luultavasti useimmat eivät hae itseilmaisulleen suunnatonta yleisöä, vaan pyrkivät ilmaisemaan matalan kynnyksen kanavalla jotain lähipiirilleen. Itseilmaus vaatii jonkun kanavan jolla purkaa, se on toisinaan elintärkeää. Siispä kirjoitan ensin itseilmauksellisen tekstin, ja vasta toisena opiskelun vaatiman tekstin. Viisaampaa voisi olla yrittää itseilmaista tärkeimpiä tuntojaan suullisesti. Go figure. Minulle ensisijainen tarkoitus narsistiseen itseilmaisuun on kehittää jokseenkin omaperäinen tyyli kirjoittaa sillä narsistisella luulolla, että jonain päivänä kirjoitan tärkeää tieteellistä puskatohtorintekstiä, kasvattelusta tietysti. Samaan tarkoitukseen palaute ei olisi täysin perseestä. Kiitos niille, jotka sitä jaksavat antaa (kaikista luuloista huolimatta minulla on elävä yleisö, minkä uskottavuutta vakuuttelu tuskin auttaa).

Eilen koin myös hulppean skenaarion, jollaista en enää uskonut kokevani. Minut käännettiin huudillani kotibileiden ovelta. Ehkä kahdenkymmenen iässä tällainen tapahtuma ei enää ole ylitsepääsemätön, saatan nykyisin keksiä parempaakin tekemistä, kuin kuunnella tuntemattomien lasten kanssa metallia jonkun mutsin kellarissa. Tapahtuma oli kuin toisinto vaskun poikien historiallisista illanvietoista, siltä lyhyeltä ja hyvin vaietulta ajalta, kun seurassa liikkui myös tyttöjä. Pojat eivät tahdo jo valmiiksi epätodennäköisille apajilleen muita poikia, uskoisin. Ymmärsin heitä jonkin verran. Pojille olisi silti pitänyt sanoa, että negaaminen on vain väsynyttä, ja maailmassa oleminen edellyttää ainakin jollain tasolla sosiaalisuutta.

A paedophiles diary

Blah, olen alkanut epäillä halukkuuttani tuon vola kakkosen suhteen. En kovasti pitänyt edellisestä tekstistäni. Joudun poistumaan taas omasta itsestäni ja tulemaan sosiaaliseksi (lukupiiri tuntemattomien kanssa mitävittua D:). Sen lisäksi minulta aletaan edellyttää kekseliäisyyttä. Noita kahta en jotenkin osaa liittää persoonaani, mutta pikkuhiljaa olen altistunut olemaan toisinaan molempia, mikä ei lie lainkaan huono. Tämä liittynee teemaan, jota käsittelen edellä, silmää tarkkana. Joka tapauksessa jotenkin alistuin esiintymään julkisesti, karvaan naamioituna tosin, ja keksimään vielä ehkä jopa omat, hyvää makua vieroksuvat replat ! En ole esiintynyt julkisesti sitten lapsityövoimaa muistuttavan Häppy Kid Opera-farssin. Sanavalmiuteni olen huomannut kusseen aika lopullisesti. Jos sanon jotain spontaania, sanon jotain typerää. Muistikin tökkii ja päässä pyörii kummallisia ajatuksia. Tästä joku kapeakatsantoinen keksii että käytän varmasti paljon kannabista, en muuten käytä. Yleinen väsymyspaskakin alkaa iskeä. Tautisten lasten kanssa Leiffin resistanssi ei ole mitään herkkua. Miten pitäisi haalia massaa, kun kolmen harjoituskerran jälkeen on taudissa ! Hieman syö.

Aloitin lukemaan erään keskitunnetun, myös granden ihaileman verbaalisesti lahjakkaan Tamperekasvon, ja erään yhtäläisen kuuluisan femarin yhteistä kasvattelupäiväkirjaa. Kyseinen pariskunta on melkoisen hassu puoltoääni kuuden asteen separaatioteorialle. Pariskunta on nimittäin kahden Tampereelta löydetyn tuttuni tuttu, yhden edesmenneen syndrooman ja potentiaalisen tulevan keissin. Tosin pariskunnan osapuolet ovat näille tutuilleni hyvin eri tavalla tuttuja. Pääasiana pidän kuitenkin, etteivät nämä tuttuni tunne toisiaan ! Nyt kun olen, kuten monet saattoivat tietää, toteuttamassa saamaani kasvatustieteellistä visiota, olen pikkuhiljaa omaksumassa kasvatuksellista näkökulmaa. Se joka luulee etteivät tarhansedät kirjoita väitöksiä, on perkeleen väärässä. Miksi luulit minun menneen yliopistoon? Perspektiivistä ei kirjaa lukiessa ole löytynyt vielä mitään kummempia. Vanha femarikriittisyys iskee taas. Jos sanoo, ettei feministinä usko biologiseen tosiasiaan, jota aiemmin selostin, tai sen merkittävyyteen, eikö silloin pidä feminismiä uskonnonkaltaisena? Jos toinen tahtoo toistaa doktriineja, niin mikäs siinä. Onhan maailmassa myös typeriä kommareita, kannabisteja ja hippejä. Itse en minkään aatteen varjossa usko mihinkään, olen aatteen varjolla perustellusti jotain mieltä. Näin minut saatetaan ottaa toisinaan vakavasti, ainakin teoreettisella tasolla. Käytännössähän uskominen ja mieltä oleminen eivät tosiaan ole kovin kaukana toisistaan. Muutkin sivuhuomautukset miehistä ovat toistaiseksi olleet mitä ovat. Minulle suositeltiin tätä lähinnä kasvatuksellisesta näkökulmasta, jonka toivon myöhemmin kirjasta löytäväni.

Vaikka useimmat tämän blogin lukijat eivät juuri välitä nähdä lapsia, paitsi korkeintaan sieltä aidan toiselta puolelta, te sairaat paskiaiset, olen kuitenkin tehnyt terävänkaltaisia havaintoja tehtäväni mukaisesti päiväkodissa, jossa harjoittelen. Haluan siis niistä sanasen myös sanoa. Luonnollisesti olen taas kerran vaitiolovelvollisuuden alainen, mutta en ole vielä allekirjoittanut mitään, enkä tiedä kuinka pitkälle kyseinen velvollisuus menee. Minunhan täytyy joka tapauksessa kirjoittaa myös virallinen raportti, niin että ehkä täälläkin saan varmasti jotain sanoa. Voin kuitenkin yksilöimättä todeta, että naisvaltaiselta alalta löytymisen huonot puolet alkavat vihdoin näkyä. Ihankuin hyvä puoli, useiden yh-äitien ja muiden naisten tapaaminen hippeilymielessä, olisi mitenkään realistinen. Naiset todella kykenevät logiikan, joskus hyvän maun rajat, ylittävään käytökseen ja johtopäätöksiin, mistä tulen todennäköisesti ammentamaan myös viralliseen raporttiin. Jos pitää kohtuullistakin kuria, olisi mielestäni ihan selkärankaista puhua kurista, eikä eufemistisesti rajoista. Rajat eivät välttämättä tarvitse kuria, tahdon sanoa lainkaan. Ehkä miesten vähäisyys ei johdu itse kakaroidenhoitamisen vastenmielisyydestä, vaan vallitsevista naismaisista valtarakenteista päiväkodissa. No nyt on löydetty ala, jonka huiput ovat pääsääntöisin uskoakseni naisia.

Lapsiryhmäni on ns integroitu erityisryhmä, mikä tarkoittaa, että siellä on kansanomaisella kielellä vajukkeja, kielellisiä ongelmia omaavia lapsia korrektimmin. Nykyisin vajukkikynnys näyttää madaltuneen huomattavasti. Nykykriteereillä olisin saattanut leimautua vajukiksi itsekin. Voisin päällisin puolin tarkasteltuna kuitata nämä ihan valtavirtanormikakaroina, hieman hiljaisina ehkä. Tietysti hyvä, etteivät ns. täyttölapset tiedä olevansa vajukkiryhmässä, jolloin he varmasti kuittaavat muut normeina. Nykyinen systeemi edistää varmasti normalisaatioperiaatetta, mutta lisännee erityisryhmien tarvetta.

Päähavainto koskee tietysti lapsia, tarkemmin poikalapsia. Tyttölasten kehittyminen on mielestäni jokseenkin omalakinen prosessinsa, millä ei liene mitään tekemistä sen kanssa että tytöt kasvatetaan eri tavalla, ja he kohtaavat erilaiset odotukset. Itse en pidä näkemästäni. Olenhan rousseaulaisen tai jonkun muun vapaakasvatususkonnon ehdoton kannattaja. Hitler kasvatettiin kurilla ja pieksännällä, joten kurinpitäjä ei voi olla kuin väärässä ! Lapsiryhmässäni on kaksi kohtuullisen terävänoloista isompaa poikaa. Toinen on perusreipas jäppinen, hieman aggressiivinen, mutta melkoisen terävä ja noheva. Hänet voi luokitella tuhmaksi, ja hän istuu kovasti jäähyllä. Kielteisiin kokemuksiin kaiffari suhtautuu suhteellisen aggressiivisesti, kuin myös pienempiin lapsiin. Tulevaa koulukiusaaja-, mutta myös menestyjäainesta. Toinen kaveri taas on suhteellisen kiltiksi luokiteltava. Kaverilta ei ole ensinmainitun kanssa yhtä reipas, mutta vähintään yhtä terävä. Tottelee paremmin ja saa enemmän myönteistä palautetta toimistaan. Kielteisistä kokemuksista seuraa kohtuullisen ärsyttävää kitiseväisyyttä. Kielteisen kokemuksen kynnys on myös jokseenkin alempi, jolloin tapauksia vertaillessa kitinää on enemmän kuin agrea. Tästä ja aiemmista kokemuksista olen tullut päätelmään, että kun poikaan kohdistetaan yksilöllisiin ominaisuuksiin nähden tarpeeksi, toisten mielestä liikaa kuria, saadaan tottelevainen, muut huomioon ottava myönteistä huomiota saava lapsi. Sivuvaikutuksena on persoonan vähentynyt ilmaiseminen, alistuvaisuus ja tuo kitiseväisyys. Tuo kitiseväisyys on siinä määrin ärsyttävää, että pidän sitä kielteisenä ominaisuutena. Myös eräs äiti, joka on pyrkinyt kasvattamaan poikansa tähän malliin, on alkanut ärsyyntyä kitinästä, ja yrittää sitä karsia, missä ei välttämättä onnistuta. Myöhemmissä vaiheissa myös naisensaamattomuuskompleksi saattaa vaivata aiemmissa teksteissä mainituista syistä. Vähempi, ehkä liian vähäinen kuri johtaa taas tähän agrekeissiin. Tällainen poika ilmaisee itseään paremmin, on reippaampi, mahdollisesti progressiivisempi, mutta viimeisestä ei ole näyttöä. Sivuvaikutuksena on agre, ja tuhmuudeksi luettava käytös, joka myös vituttaa monia. Tästä sitten joku losauttaa synteesin, jolla saa täydellisiä lapsia. Jotenkin tässä pyörittelin myös johtopäätöksen, että kitiseväisyys on tukahdutettua agrea. Go figure.

Ehkä voin vielä todeta, että varhaiselle olemukselle on alettu Freudin jälkeen antaa liikaa painoa. Myöhempikin lapsuus ja nuoruus, joidenkin näkemyksien mukaan koko elämä antaa mahdollisuuksia kehittyä pois kakarana omanneesta luonteesta. Ehkä synteesiä ei voidakaan löytää kotikasvatuskauden aikana. Lyön tähän vaikka sitten oman kokemukseni. Kiusaajaluonteet hiljentyivät saavuttaessaan tietyn iän. Itse taas olen jokseenkin pakotettu sosialisaatioon, ja väitetysti saamani paskan kiltiksi pojaksi kasvatuksen, ei sillä etten arvostaisi lopputuloksia, jälkeen pystyn yhä tekemään itsestäni sosiaalisen, kelvollisen kansalaisen, kitiseväisyyden feidatessa uuden uhmaiän myötä. Toisaalta mentaliteettini nytkin on sitä tasoa, että saatan patoutuessani olla seuraava kouluampuja. Pelkkiä tyttöjä ei tosin olisi kiva ampua. Pitänee siis mennä johonkin toiseen kouluun. Oikeasti pitäisi vaan nöyrtyä ja soittaa yksi kännipuhelu selvinpäin, mutta nöyryyttä tässä vaiheessa pitäisin vähintään taantumana.

MEKAP2 : Palikoita

(Prologi : MEKAP2-etuliitteellä varustetuille teksteille on asetettu edellisiä kapeammat kriteerit, minkä voit todeta tyylistä. Blogikirjoittaminen on myös tullut itsetarkoitukselliseksi, mutta helpottaa asioiden jäsentelyä edes hieman ominaisempaan tyyliin.)

Volume 2 alkoi siis, vieläpä kohtuullisen perustavalla tavalla. On minulle jokseenkin loogista, kun puhe on medialukutaidosta, että otetaan ensin selvää mitä se lukutaito on, mediasta kun on vähän vaikeampi ottaa tyhjentävästi selvää. Tosin lukutaidon määrittelykään ei ollut yksioikoisen helppoa. Jotenkin koin jälleen, että minkä tahansa ilmiön käsittäminen pelkästään mekaanisena suorituksena on erityisen väärin. Kieltämättä pelkästään mekaanisen näkemyksen kapea-alaisuutta, minusta mekaaninen lukeminen on joka tapauksessa myös keskeinen osa lukutaitoa. Erityisesti näytetään suosivan ja toistavan sosiaalisen kontekstin merkitystä.

Ensimmäinen pohdinta lukutaidosta koskikin inkkarin ja länkkärin metsäretkeä. Eiväthän länkkärit osaa lukea luontoa samalla tavalla kuin inkkarit. Seurannut pohdinta, olisiko luonto mediaa, oli minusta vain groteski yritys jälleen välineellistää luontoa. Joskus aiemmin on kai todettu ettei ihmistä voi pitää mediana. Luonnon tai ihmisen puhuttelua pidän melkoisen samana. Luontohan ei välitä kenenkään muun viestiä kuin omaansa ! Joka tapauksessa inkkarin luontolukutaito on oletettavasti kehittynyt melkoisen mekaanista polkua. Luonnossa koetut ilmiöt ja merkit ovat toistuneet riittävän monta kertaa, jolloin useita inkkarisukupolvia suhteellisen samanlaisena pysyneen luonnon merkistö on muovautunut inkkarien kognitiivisten prosessien jauhannassa ymmärrettäväksi. Legendojen mukaan myös joidenkin heimojen kieli on muokkautunut prosessin seurauksena, mikä näkyy hyvin yksityiskohtaisina luonnonilmiöitä kuvaavina käsitteinä ko heimojen kielessä. Aika lailla samalla tavalla länkkärikin oppii lukemaan ja opittu on läheisesti yhteydessä käytettävään kieleen. Sosiaalisesta kontekstista huolimatta tietynlaiset teknisyydet toteutuvat minusta kohtuullisen mekaanisesti, jolloin mekaanista puolta ei tule väheksyä, sen enempää kuin sosiaalisen kontekstin merkitystä korostaa. Molempia pidän tietysti olennaisina.

Lukutaidon merkitystäkin ajatellessa lienee ilmeistä että käsitteeseen sisältyy paljon muutakin. Itse lukemisen lisäksi esimerkiksi englanninkielinen 'literacy' käsittää selkeästi kirjoittamisen ja laskemisen, mutta myös jonkinlaisen sivistyksen taidon, jolloin näkisin lukutaidossa jonkin verran myös tiedollista sisältöä. Jälkimmäisen lisääminen mahdollistaa luontevasti useiden eri rinnakkaisten lukutaitojen olemassaolon. Tällainen on kirjainten, eli länkkärin, eli mekaanisen normilukutaidon lisäksi vaikka tämä käsitelty medialukutaito, joka mekaanisella tasolla voisi olla vaikka eri medioiden eri lajien tunnistamista ja käsittelykykyä. Nykyisessä maailmantilassa ei enää ole kovin erityinen piirre, että lukutaidon määritelmään sisältyy hyötynäkökulma, mikä jotenkin antaa ensimmäisenä oletuksen, että sinun täytyy kyetä tekemään rahaa lukutaidolla ollaksesi lukutaitoinen tietyllä tasolla. Lukutaidot, kuinka laajassa merkityksessä tahansa, ovatkin erityisesti alkuaikoina olleet harvempien etuoikeuksia, rikkaampien, ja niiden jotka ko. lukutaitoa tarvitsivat työhönsä. Hyödyn voi tosin ajatella synonyymiseksi osaamisen kanssa. Jo se että osaat etsiä Youtubesta videon, ja kommentoida videota kirjoittaen, voidaan laskea hyödyksi välittämättä, onko ko taito sinulle täysin tarpeellinen. Vierasperäinen ’funktionaalisuus’ on täten kuvaavampi ilmaus, vaikka tarkoittaa kohtuullisen samaa.

Lukutaidolla on myös valtauttava taso, mistä kielii myös sen arkaainen eliittistatus. Toisaalta kuka tahansa tiedonalansa hallitsija saattaa suhtautua vähemmän perehtyneisiin alempinaan, mistä riittää esimerkkejä. ”Tieto on valtaa”, pantiin aikoinaan F. Baconin suuhun. Valtauttava on minulle kohtuullisen uusi käsite, jonka ymmärrän paljon paremmin englanninkielisen käsitteen empowering käännöksenä. Suomeksi käännös olisi luontevammin, mutta jäykemmin valtaa antava, tai jotain. Pedagogi Paolo Freiresta jäi lukutaidon yhteydessä sanomatta, (tai se sanottiin turhan diskreetisti), että hän koki alunperin hedelmättömäksi todetun lukemisen opettamisen Brasilian köyhille sisältävän ajatuksen että köyhän väen oma kieli on rumaa, ja eliitin kielen hallitsemattomuus tekee heistä alempiarvoisia. Freiren mukaan kaikkeen oppimiseen liittyy myös tämän kaltainen sosiaalinen konteksti. Samankaltainen havainto on, etteivät Yhdysvaltain mustat kykene lukemaan valkoisten tekstiä yhtäläisesti. Täten lukutaito tulisi oppia jokaisen omista lähtökohdista käsin, kuten Brasiliassa myöhemmin menestyksekkäästi tehtiin. Joku alunperin englantilainen lingvisti todisti jouhevasti, ettei mitään kieltä voi pitää arvokkaampana kuin toista.

Itse medialukutaidolle on määritelty ainakin vastaanottamiselle tietyt taitotasot. Perustaitotasoksi lasketaan jo kyky seurata ja ymmärtää, ilmeisesti pinnallisella tasolla, mediaa. Kriittisyys ja tulkitseminen kuuluu vasta edistyneemmälle tasolle. Asiantuntijatasolla oletetaan kykyä hahmottaa vastaanotetun median taustarakenteita, ja kykyä omiin ratkaisuihin. Erittäin hulppeasti kriteeriksi on osoitettu myös toisin valinta. Ymmärrän jälkimmäisten tarkoittavan kutakuinkin vastaanottamansa median valitsemista. Tästä kykenen tekemään vain johtopäätöksen, että jos vastaanotat samaa mediaa valtavirran kanssa, kuinka perusteltuna tai järkevänä tahansa sitä pitäisitkin, et voi pitää itseäsi medialukutaidon asiantuntijana. Toisaalta jos pitää pelkän valtavirtamedian seuraamista järkevänä, en minäkään voi pitää tätä erityisen medialukutaitoisena. Risteävään käsitykseen tutustumista pidän aina järkevänä. Yksiselitteisiä totuuksia ei maailma kovasti tunne, varsinkaan nykymedian tuomia. Jos kykenee tekemään päässään mediasta vastaanottamaansa sanomaan vastalauseen, mieluiten taustatekijöihin vetoavan, riittäisi tämä minusta medialukutaidoksi, tosin tämä on läheisemmin kritisoimista, joka kuuluu jo alempaan tasoon.